Lueskelin tuossa "Epikriisi"-blogia, ja havahduin ajattelemaan heitettyä ajatusta lääkärin toimeen liittyvästä vallankäytöstä.
En ole aiemmin tullut pohtineeksi, että diagnoosin määrittelyyn liittyy vallankäyttö:
Kun lääkäri tekee diagnoosinsa ja päättää sen pohjalta hoitotoimenpiteet niihin liittyen määrää syötävät lääkkeet, niin vallankäyttöähän se on. Paradoksista on vielä se, että samoista oireista voisi tehdä suurenkin tukun muita diagnooseja lääkemääräyksineen.
En väitä, että lääkäri tautia määrittäessään pyrkisi mihinkään potilasta vahingoittavaan, mutta sekään ei 'sivuoireena' ole mahdotonta. Saattaa kulua kuukausia tai jopa vuosia, kun saatetaan todeta vallankäytön kohteen saaneen väärän diagnoosin, ja silloin voi olla liian myöhäistä.
Ainakin yksi kiinnostava piirre lisää nousee siitä, että ensimmäinen oletus [hypoteesistahan on kysymys, ei mistään objektiivisesta totuudesta (lääkärithän eivät ole Takkirautaa)] ohjaa seuraavan hoitavan lääkärin asennetta ja hoitopäätöksiä.
Erityisesti tämän tyyppinen vallankäyttö on voimissaan psyyken sairauksien kohdalla. Tuntuu todella siltä, että suurin osa sairauksia on hoidettavissa kaikkein alhaisimmin kynnyksin ja kustannuksin (ainakin lyhyellä tähtäyksellä) diagnoosilla masennus, ja hoitona masennuslääkeresepti kouraan ja - "seuraava potilas!"-menetelmällä.
Kukapa meistä ei tuntisi henkilöä, jonka CV:ssä lukee Masennus?
1 kommentti:
Joskus tärkeää on sekin, että pääsee hoitoon. Itsestäänselvyys sekään ei ole.
Olen tuntenut ihmisiä, jotka ovat saaneet ammattilaisilta hyvin monia, toisistaan poikkeavia diagnooseja. Silloin tällöin minunkin mieleeni hiipuu ajatus, että diagnosointi voi olla vallankäyttöä - ainakin joskus. Esimerkiksi kun diagnoosin antaa (kohta entisen) puolison terapeutti avioeroasioissa. Tai kun ammattilaiset pohtivat, kumpi vanhemmista on soveltuva huoltajaksi.
Lähetä kommentti