Rasvateoria

Rasvateorian nousu ja…

Martti Backman

Olen yksi niistä, jotka oli saatu uskomaan 40 vuotta kestäneellä valistuksella, että voin ja läskin syöminen on vaarallista sydämelle. Tiesin muun muassa, että pahinta rasvaa on se kolesteroli, jota voipaketti on varmaan puolillaan. Se tukkii verisuonet ja aiheuttaa ennenaikaisen kuoleman.

Niinpä kesti aika kauan, ennen kuin jaksoin kiinnostua rasva- ja kolesteroliskeptikkojen väittämistä niin paljon, että ryhdyin lukemaan heidän kirjoituksiaan.

Ensimmäinen yllätys oli, että kolesteroli ei edes ole rasva, eikä sitä juurikaan ole voissa, kermassa eikä silavassa. Ja jos vaikka olisikin, ei veren kolesterolitasoa voi rasvaa syömällä merkittävästi heiluttaa.

Aloitin rasvaopintoni lukemalla kahden näkyvimmän rasvaopin kriitikon, ruotsalaisen tohtorin Uffe Ravnskovin sekä skotlantilaisen lääkärin Malcolm Kendrickin kirjat, ”Kolesterolimyytti” ja ”Ei sittenkään kolesteroli”.

Kirjat sisälsivät loppumattomana ilotulituksena esimerkkejä rasvatutkimuksen ristiriitaisuuksista, tulkintojen vedätyksistä sekä vastakkaisesta näytöstä, josta emme koskaan saa kuulla.

Niitä ei tietenkään voinut ottaa sellaisenaan todesta, ottaen huomioon kirjojen poleemisuuden ja tekijöiden mission. Mutta kun kaivoin esille heidän mainitsemiaan alkuperäisiä tutkimusraportteja, oli pakko hämmästyä: Ne miehethän ovat oikeassa, rasvateoria vuotaa kuin maitosihti!

Suurin yllätys oli seuraava: Skeptikkojen väite, että rasvaisen ruuan ja sepelvaltimotaudin yhteydestä ei ole lujaa tieteellistä todistetta, näyttää pitävän paikkansa.

Skeptikot voivat vyöryttää esiin kymmeniä tutkimuksia, joissa tämä on selkeästi todettu, mutta mahtava rasvaleiri ei kykene osoittamaan yhtäkään riidatonta tutkimusta, joka todistaisi tyydyttyneen, ns. kovan eläinrasvan lisäävän sepelvaltimotaudin ja sydänkuoleman riskiä.

Tämä kävi myös selkeästi ilmi, kun haastattelin Suomen rasvatutkimuksen ja -valistuksen grand old mania, professori Pekka Puskaa. Kysyin häneltä kahdesti, mitä hän pitää vahvimpana tutkimusnäyttönä rasvateorialle, mutta kummallakin kerralla hän väisti kysymyksen ja alkoi vedota asiantuntijoiden suureen yksimielisyyteen, tutkimuksista tehtyihin yhteenvetoihin ja eri lääkärijärjestöjen antamiin suosituksiin.

Konsensus, komiteayhteenvedot ja järjestösuositukset eivät ole tieteen käsitteitä, vaan ne kuuluvat politiikkaan. Oppi eläinrasvan haitallisuudesta ja kasvirasvojen terveellisyydestä onkin suuressa määrin terveyspolitiikan työkalu.

Kiistämätöntä on, että ylivoimaisesti suurin osa lääkäreistä ja lääketieteen tutkijoista seisoo lujasti virallisen rasvaopin takana. Sitäkin hämmentävämpää on havaita, että rasvateoria on täynnä aukkoja. Osa sen kaikkein pyhimmistä kirjoituksista, kuten esim. Ancel Keys’in ”Seitsemän maan tutkimus” nojaa kuitenkin suorastaan lapselliseen argumentaatioon.

Miten rasvateoria on voinut elää näin kauan rauhassa?

Siksi, että niin harvalla on mahdollisuus ottaa itse selvää alkuperäislähteistä ja muodostaa itselleen oma mielipide. Ilmeisesti suurin osa tavallisista kelpo lääkäreistäkin on onnellisen tietämätön rasvateorian tieteellisen pohjan heikkoudesta. He vain uskovat sen, mitä heille on lääkiksessä opetettu ja mitä käypähoitosuosituksessa neuvotaan. Heitä en halua moittia; näin odotetaan vastuullisen lääkärin toimivan.

Lääketieteessäkin on omat vahvat mielipidejohtajansa, ja ehkä juuri siellä. Lääketieteen tutkija, joka haastaa niin vahvasti tuetun opin kuin rasvateorian, ajautuu väistämättä marginaaliin ja tuhoaa uransa. Tutkimusrahan saaminen on vaikeaa, sillä tutkimusta rahoittavat kolesteroli- ja verenpainelääkkeitä valmistavat lääketehtaat.