Tiivistelmän yritelmä "USKOSTA"

Tämä kirjoitelma on 'mielivaltaisesti' editoitu näkemys Jaakko Hämeen-Anttilan kirjasta "USKO". Mielivaltaisuus ei toki tarkoita alkuperätekstissä pysymättömyyttä.
Tätä olen ainakin pyrkinyt noudattamaan. Suurin osa tekstiä on suoraa lainausta alkuperäteoksesta. Joitakin lisäyksiä olen tehnyt ja erottanut ne kursiivilla.

Kirjan sisällöstä olen keskittynyt pääosin uskon määrittelyyn, uskon ja rationaalisen tiedon suhteeseen sekä kielen merkitykseen uskosta puhuttaessa, - ja jättänyt pois institutionaalisen uskonnon käsittelyn.

Oma kirjoitukseni ei ota kantaa, vaan pyrkii esittelemään kirjan keskeiseksi kokemaani sisältöä. Mahdollinen lukija ottakoon kantaa.


"USKO"

Ihmisellä on koko historiallisen ajan ollut uskonnollisia käsityksiä. Näistä todistavat arkeologiset löydöt jo ajalta ennen kirjoitustaidon keksimistä, kuten vainajien hautaaminen, uskonnollisiksi tulkittavat kuvat ja veistokset. Uskonnollisuuteen liittyvät tekstit luonnollisesti puuttuivat. Niitä korvasivat kuvat, joiden tulkinta yksiselitteisesti on vaikeaa. Oleellista kuitenkin on se, että uskonnolliseksi luonnehdittavaa ajattelua esiintyi.

Myytit, rituaalitekstit, hymnit ja historialliset tekstit antavat kuitenkin kolmannelta vuosituhannelta ekr. alkaen jonkinlaisen kuvan ihmisten uskonnollisista käsityksistä. Nämä tekstit ottavat itsestäänselvyytenä jumalten olemassaolon ja vaikutuksen ihmisten elämässä. Kaikkien luonnon tapahtumien takana vaikutti jumalmaailma. Temppelien jumalankuvat myös ottivat osaa arkiseen elämään. Patsaita pestiin ja puettiin, ja ne tekivät matkoja ja vierailuita toistensa luo.

Pääpaino uskonnossa oli oikein tekemisellä, ei niinkään oikein uskomisella ja opinkappaleilla. Ytimessä oli ortopraksia ei ortodoksia.

Kreikassa kehittyi ensimmäisellä vuosituhannella eKr. vahva filosofinen traditio, joka pyrki rationaalisen ajattelun ja loogisen päättelyn avulla selittämään luontoa ja sen ilmiöitä. Kreikkalaiset nostivat järjen kaiken mittatikuksi ja vaativat väittelyissä osapuolia todistamaan kantansa analysoimalla väitteet joukoksi perusväittämiä ja niistä päättelysääntöjen avulla johdettaviksi lisäväitteiksi. Periaate toimi alkusysäyksenä nykyaikaiselle tieteelle ja filosofian traditiolle.

Samalla kristinuskokin kohtasi kreikkalaisen filosofian, jossa tiedon ja totuuden kriteereiksi nousi kyky rationaalisesti todistaa väitteet oikeiksi tai vääriksi. Syntyi teologia, oppi Jumalasta. Rationaalinen todistaminen nousi välittömän kokemisen yläpuolelle. Uskosta tuli uskonoppia, jossa uskontunnustuksen määrääväksi osaksi tuli uskon kohteen yksityiskohtainen ja analyyttinen määrittely.

Hyväksyttyään filosofisen metodin totuuden määritelmäksi kirkon täytyi ottaa kantaa kaikkiin teologiaa sivuaviinkin kysymyksiin, kuten materian ikuisuuden tai ajallisen alun ongelmaan. Ajan myötä syntyi suuri joukko skolastisia kysymyksiä, joilla ei juuri ollut merkitystä uskonnollisen kokemuksen kannalta, mutta joihin tuli ottaa kantaa järjestelmän uskottavuuden nimissä. Vaikea on nähdä, mitä uskonnollista merkitystä on kysymyksellä, onko maailma luotu tyhjästä (ex nihilo) vai ei.

Uskonnollinen kokemus ei luonollisestikaan kadonnut. Yksityisten kristittyjen usko perustui varmasti ensisijaisesti henkilökohtaiselle kokemukselle. Papistolle sen sijaan nousi keskeiseksi haasteeksi uskontunnustuksen tiedollinen perustelu. Kristillisestä teologiasta tuli nopeasti hyvin kehittynyt ja tehokas filosofinen järjestelmä.

Varhaiskirkon ajoilta kristinuskoon jäi pysyväksi osaksi opin korostaminen. Maailman muihin uskontoihin verrattuna se ei ole mitenkään selviö. Ortodoksia on pikemminkin poikkeus, ortopraksia pääsääntö.
On syytä panna merkille, että uskon purkaminen joukoksi keskenään ristiriidattomia väitelauseita, tuo erittäin lähelle ajatuksen, että usko on samalla alistettu järjen alaisuuteen.

USKO JA KIELI

Uskonnollinen usko kohdistuu ensisijaisesti Jumalaan ja näkymättömään, hengelliseen maailmaan. Mutta onko Jumala määriteltävissä kielen kautta?
Jumalaan liittyviä kielellisiä ongelmia on kahdenlaisia. Ensinnäkin Jumala on jo määritelmänomaisesti käsitteenä inhimillisen käsityskyvyn ylittävä. Siten Jumalasta puhuminen on vaikeaa tai mahdotonta kielellä, joka on meidän käsityskykymme ja rajallisuutemme mukaista. Jumala on rajoittamaton, kun taas kielen tehtävä on rajoittaa. "Kissa" määrittelee tietyt yksilöt tiettyyn lajiin kuuluviksi ja samalla kiistää sen, että muut, ei-kissayksilöt kuuluisivat tähän luokkaan. Lisäksi sanan merkitys syntyy meidän havainnoistamme: sana "kissa" on tavallaan lyhennys, jolla viitataan kaikkiin näkemiimme tai kuvittelemiimme kissayksilöihin. Kuinka luonteeltaan rajoittava ja meidän kokemuspiiriimme sidottu kieli voisi kuvata luonteeltaan rajoittamatonta Jumalaa, jonka olemus ylittää käsityskykymme.
Tämä klassinen teologinen ongelma voidaan ilmaista myös toisin. Jos Jumala on ääretön, mutta kaikki inhimillinen äärellistä, emme voi kuvitella, että ääretön mahtuisi äärelliseen. Koska kieli on inhimillisen kommunikaation väline, se ei kykene kattavasti kuvaamaan ääretöntä.

Sana "Jumala" ei tavoita Jumalan olemusta, tai vaikka sana tavoittaisikin merkityksen, meidän kykymme ymmärtää se olisi puutteellinen. Molemmissa tapauksissa lopputulos on sama: Me emme voi ymmärtää Jumalan olemusta kielen kautta.


Sanat eivät itsessään määrittele kohdettaan, vaan niiden merkitys syntyy meillä olevasta tiedosta.
Kun samaa kieltä käytetään ihmisen käsityskyvyn ylittävästä Jumalasta, joudutaan hylkäämään kaikki konkreettisuus. Puhe Jumalasta täytyy tulkita vielä korkeammalla tasolla metaforiseksi. Esim. lause: "Jeesus on Jumalan poika", ei suinkaan ole tulkittavissa samoin kuin "Valtteri on Pentin poika".
Jos lause ei tarkoita sitä, mitä se pinnallisesti näyttäisi tarkoittavan, mitä se sitten tarkoittaa? Kaiketi jotain sellaista, että Jumalan ja Jeesuksen välillä vallitsee meille käsittämätön suhde, joka joka jollain tavoin muistuttaa isän ja pojan välistä suhdetta. Lause on metafora, jonka totuusarvo ei ratkea inhimillisen kielen tai logiikan avulla. Lause ei siis ole verifioitavissa tai falsifioitavissa, eikä sillä ole mitään määriteltävissä olevaa totuusarvoa. Siihen voi uskoa, sen totuuden voi tuntea sisällään, mutta sitä ei voi todistaa.

Meidän arkikielessämme on paljon metaforistisia lmaisuja: "kultaseni", "kyyhkyläinen"
tai vaikkapa "teräsmies". Jos pyrimme tulkitsemaan näitäkin arkikielen ilmaisuja anlyyttisesti, ajaudumme 'hakoteille'. Jos luovumme tulkitsemasta metaforistisia lauseita eksakteina väitelauseina ja ymmärrämme niiden välittävän puhujan tunteellisen ilmauksen, huomaamme totuuden, joka niihin sisältyy.

Usko voidaan toki ymmärtää sitoutumisena väitelauseisiin. Tälainen käsitys uskosta on kuitenkin jäykkä ja aliarvio uskon todellisuutta. Dogmeihin sitoutuva käsitys uskosta on myös kaukana ihmisen arkielämästä: Uskonnosta ei etsitä TIETOA vaan ELÄMÄNOHJEITA, LOHTUA, SUUNTAA. Uskonkappaleita voisikin ehkä ajatella apuneuvoina uskolle: ne kertovat, kuinka kymmenien aikaisempien sukupolvien teologiset ajattelijat ovat koettaneet pukea sanoiksi sitä, mitä ei sanoiksi voi pukea.

USKO JA TIETO

Usko on usein joutunut ristiriitaan tiedon ja tieteen kanssa. Nykyisin esim. kreationistien kohdalla, jotka vastustavat evoluutio-oppia (teoriaa) ja äärimuodossaan pitäytyvät Raamatun luomiskertomukseen.
Viime aikojen uskontokeskusteluissa on nostettu juuri tällainen uskonnollinen ajattelu olkiukoksi, joka on sitten puhallettu kumoon. Vastustajien mielestä koko uskonto on näin tullut osoitetuksi satuiluksi ja taikauskoksi.
Näin varmasti käykin, jos luemme Raamattua kirjaimellisesti ja pidämme sen tekstiä joukkona väitelauseita.
Jos uskonnon merkitys rakentuisi Raamatun sisältämään historialliseen tai luonnontieteelliseen tietoon, uskonto olisi tosiaan jo aikansa elänyt ilmiö, valmis siirrettäväksi historian arkistoihin.

Uskonnolla on kuitenkin toisenlainen paljon elinvoimaisempi merkitys, joka on aina ollut uskonnon pääasia. Toisenlainen ymmärrys nousee juuri Raamatun käyttämän kielen ja sen kertomusten METAFORISUUDESTA. Raamatun kertomusten merkitystä täytyykin etsiä jostakin aivan muualta kuin faktisesta historiasta tai kosmologiasta. Aivan kuten uskonnollinen kieli on Jumalasta puhuttaessa metaforista, myös kertomukset ovat tavallaan metaforisia: Raamatun kirjoitusten keskeinen funktio on opettaa meitä tarinoita kertomalla elämään tavalla, joilla on merkitystä MEIDÄN elämässä tekemiemme valintojen kannalta.
(Hämeen-Anttilan näkemys tuntuu olevan paljolti sukua Baruch Spinozan filosofialle. Hänhän oli esittänyt, että Jumala oli luonnon ja maailmankaikkeuden mekanismi, jolla ei ollut persoonallisuutta, ja että Raamattu oli metaforinen ja allegorinen teos, jota käytettiin Jumalan luonteen opettamiseen.)

Jos usko ei kohdistu eräiden väitelauseiden totuusarvoon vaan pyrkii niiden innoittamana ymmärtämään maailmaa ja ihmisen asemaa maailmassa, EI USKON JA TIEDON VÄLILLÄ OLE MITÄÄN JÄNNITETTÄ. Uskon ymmärtäminen näin purkaa jännitteitä uskonnon ja tieteen väliltä. Uskon ydin on tieteen ulko - tai yläpuolella, ei tiettyjen Raamatun tai muiden pyhien kirjoitusten historiallisessa tai luonnontieteellisessä tulkinnassa. Usko ei ole osoitettavissa oikeaksi tai vääräksi.


TIEDON OLEMUS


Tieto käsitetään useimmin analyyttiseksi tiedoksi. Tällainen analyyttinen tieto selittää ilmiöitä maailmassa ja auttaa meitä ennakoimaan tulevaa. Luonteenomaista sille on ilmiöiden purkaminen perusosasiinsa. Matematiikka on hyvä esimerkki. Perusmatematiikka eristää lukumäärän omaksi kokonaisuudekseen ja käsittelee sitä ja vain sitä. Yhteenlaskulla 1+1=2 ei ole suoranaista vastinetta todellisuudessa, koska kyseessä on aina kahden asian tai esineen laskeminen yhteen: kun lisäämme omenan rinnalle toisen omenan, saamme kaksi omenaa. Tällöin voimme abstrahoida, eristää, tästä tapahtumasta lukumäärän ja unohtaa yhteenlaskettavien asioiden todellisuuden, "omeniuden". Näin saamme numeraalisen yhtälön, jonka avulla voimme sitten käsitellä vaikkapa laajempia omenajoukkoja todellisia omenoita paikalle raahaamatta.

Maailma ei kuitenkaan ole sama kuin siitä tehty abstraktio. Numeroita ei sinällään todellisuudessa ole - ainakaan havaittavassa mielessä. On vain asioita ja esineitä.
Emme havaitse myöskään palloa geometrisena muotona - vain eri aineista tehtyjä palloja, joita yhdistää toisiinsa tietty muoto. Tätä muotoa emme itsessään voi nähdä.

Kaikki muukin analyyttinen tieto redusoi todellisuutta, erottaa siitä merkitykselliset tekijät ja käsittelee niitä ikänkuin ne olisivat erillään koko todellisuudesta. Sen rinnalla voidaan puhua myös toisenlaisesta tiedosta, intuitiivisesta ja synteettisestä tiedosta, joka perustuu välittömään kokonaisvaltaiseen varmuuteen ja oivallukseen asioitten tilasta - esim. omasta olemassaolostamme ja minuudestamme.

Analyyttisen ja intuitiivisen tiedon välinen tärkein ero löytyy, kun pohdimme niiden tuottaman tiedon todistettavuutta. Todistaminen on prosessi, jossa osoitamme analyyttisesti, että jokin väite pitää paikkansa lähtemällä liikkeelle aksioomista eli perusväitteistä ja etenemällä oikeina pidettyjen päättelysääntöjen avulla johtopäätöksiin. Näin tapahtuu matematiikassa ja myös logiikassa. Perusaksioomista johdetaan päättelysääntöjen avulla uusia väittämiä, jotka ovat tosia ja systeemin sisällä todistettavia. (Kuuluisa matemaatikko Kurt Gödel osoitti kuitenkin, että koko systeemin todistaminen oikeaksi systeemin sisältä lähtien on mahdotonta. Aukoton todistelu voidaan rakentaa vain aksioomien varaan, väitelauseitten, joita ei itsessään enää voi todistaa oikeiksi. Ne on ensin hyväksyttävä tosiksi, jotta niiden päälle voidaan rakentaa järjestelmä, joka on siis tosi, jos ja vain jos oletamme aksioomat tosiksi.
( Gödelin mukaan aksiomaattista järjestelmää ei voida todistaa ristiriidattomaksi sen omien aksioomien avulla. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että matematiikkaa ei voida osoittaa ristiriidattomaksi matematiikan keinojen avulla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että järjestelmää ei voida osoittaa ristiriidattomaksi. Osoittaminen onnistuu, mutta sitä ei voida tehdä omista aksioomista lähtien.)

Gödelin epätäydellisyyslauseen sisäistäneelle matemaatikolle koko hänen tieteenalansa näyttäytyykin vain atollina tietämättömyytemme valtameressä ei siksi, ettemme vielä olisi löytäneet lopullista vastausta kaikkiin kysymyksiimme, vaan koska tiedämme olevan olemassa sellaisiakin kysymyksiä, joihin emme periaatteessakaan milloinkaan voi vastata.
Näin analyyttisenkin tiedon osoittaminen sitovasti todeksi osoittautuu yllättävän monimutkaiseksi!

Todeksi tiedetty ei ole aina todistettavissa. Vaikka meillä on intuitiivinen tieto olemassaolostamme, on mahdotonta osoittaa aukottomasti, ettei maailma olisi olemassa vain yhden ajattelevan subjektin ajatuksissa, ettei koko maailma olisi vain Brahman unta ja me siis vain jonkun olennon kuvitelma.
Nykyaikainen länsimainen ajattelu pitää helposti analyyttista tietoa jotenkin varmempana kuin intuitiivista ja kokonaisvaltaista tietoa, ja samalla tiedon korkeimpana muotona. Numeroina ilmaistu havainto mielletään usein jotenkin arvokkaammaksi ja varmemmaksi kuin kokonaisvaltainen arviointi. Tällaisessa kulttuurissa myös uskolle on esitetty vaatimus tulla todistetuksi oikeaksi. Jos tämä ei onnistu, kyse on "luulosta" tai mentaalipuolen ongelmista.

Oikeaksi todistaminen tapahtuu analyyttisen tiedon kautta. Olemme huomaamatta joutuneet kehäpäättelyyn. Onko olemassa intuitiivista tietoa, vastakohtana analyyttiselle tiedolle? Jos on, se pitäisi todistaa. Todistamisen pitää tapahtua analyyttisen tiedon kautta. Koska todistaminen ei onnistu näin, ei intuitiivista tietoa voi olla olemassa. Päätelmä (vain analyyttista tietoa on olemassa) on arvoton, koska se sisältyy lähtökohtaan (vain analyyttinen todistus kelpaa tiedon lähteeksi).
On kuitenkin ilmeistä, että me voimme olla varmoja monista asioista, joita emme voi todistaa oikeiksi. Usko ei ole vain puutteellista arvailua, vaan luonteeltaan toisenlaista tietoa kuin analyyttinen tieto. Usko on tiedon korkeampi taso, jos määrittelemme uskon intuitiiviseksi ja synteettiseksi tiedoksi, oivallukseksi siitä, millainen maailma kaikkineen on.


INTUITIIVINEN TIETO/USKO




Sekä usko että intuitio vakuuttavat meidät siitä, että meillä on sielu - jos tahdotaan - tajunta. Koska sielu ei ole materiaalisen maailman osa, se ei ole mitattavissa - jos se olisi mitattavissa, se olisikin vain biologian, fysiikan ja kemian lakien alaista ainetta tai energiaa.
Ihmisen ajattelutoimintaa voidaan mitata. Kun ajattelen, herkät mittarit mittaavat muutoksia aivojen toiminnassa. Tämäkö todistaa, että sielu on vain joukko sähkökemiallisia prosesseja?

Kun liikutan kättäni, minäni - sanottakoon sitä sieluksi - antaa hermoratojen kautta käskyn lihaksille, jotka toimivat käskyn mukaisesti. Ajattelun suhteen ei ole syytä olettaa toisin. Kun sieluni ryhtyy ajattelemaan jotakin, on selvä, että sen on käytettävä ajatteluunsa välinettä - kuten aivoja. Aivojen toiminta on mitattavissa, mutta aineeton sielu vaikuttaa aineelliseen maailmaan vain jonkin välityksellä, eikä tämän välittäjän tutkiminen ole mitenkään ristiriidassa sielun olemassaolon kanssa.

Ajatus, että aivotoiminnan mittaaminen olisi jotenkin primaaria ja sielu tarpeeton oletus, on harhainen. Tunnemme intuitiivisesti, että suru on sielullinen tunne, ei mitattava suure. Se, että suru heijastuu erilaisina ilmiöinä ruumiin toiminnassa on luonnollista. Mutta kumpi on primaaria ja kumpi sekundaaria?

Erilaiset tunnetilat heijastuvat aivojen kautta ruumiilliseen olemukseemme, mutta sama tapahtuu myös kääntäen. Jos sairastumme, loukkaamme itseämme etc. kyseiset tapahtumat heijastuvat aivotoiminnan kautta sieluun.

Näillä päättelyillä ei ole tietenkään todistusvoimaa sielun olemassaolosta - eivätkä ne siihen pyrikään. Tavoitteena on vain osoittaa, että yritykset todistaa sielun olemattomuus ovat katteettomia ja perustuvat väärille olettamuksille siitä, mitä sielu on. Ne ovat kehäpäätelmiä, joissa vaaditaan, että materiaalisen maailman ulkopuolinen ilmiö täytyy voida todistaa materiaalisen maailman sisäpuoliseksi, mitattavaksi suureeksi. Tällaisen todistuksen onnistuminen osoittaisi kuitenkin vain, ettei kyseinen ilmiö ole sielullinen. Jäljelle jää intuitiivinen tieto sielun olemassaolosta, mitä ei sen intuitiivisen luonteen johdosta voi todistaa sen enempää oikeaksi kuin vääräksikään. Mutta vaikka sitä ei voida todistaa, se voidaan tietää.


SANATON USKO


Usko ei siis ole sanoihin puettavissa vaan sanatonta, kielen rajat ylittävää kokemista, oivaltamista, todellisuuden ymmärtämistä.
Usko ei ole ainoa sanaton, loogisen ajattelukyvyn ylittävä ilmiö. Sen lisäksi on muita santtomia asioita, joita valtaosa ihmisistä pitää arvokkaina ja tärkeinä elämässään. Tällaisia ovat mm. kauneus ja rakkaus. Uskon tavoin kauneus todellista, vaikka todistamatonta.
Vielä selvemmin sama näkyy rakkauden kohdalla. Jos kaksi ihmistä rakastaa eri rakastettuja, ei ole mielekästä ryhtyä kysymään, kumpi rakastaa "oikein" tai kumman rakkaus on todistettavasti "parempaa".

Se, että rakkautta, kauneuden kokemista tai uskoa ei voi sanallisesti määritellä, analysoida tai "oikeaksi" todistaa, ei tee näistä mitenkään loogista ajattelua alempiarvoisia ilmiöitä. Päinvastoin, logiikka ja analyyttinen tieto voivat erinomaisesti palvella ylempiä tarkoitusperiä, mutta rakkaus, kauneus ja usko ovat itsessään näitä ylevämpiä tarkoituksia.
Kyseessä on sama ero, joka vallitsee arvojen ja rationaalisen ajattelun välillä. Rationaalinen analyysi auttaa talouden suunnittelussa ja parhaassa tapauksessa hyvinvointivaltion ylläpitämisessä. Mutta yhtälailla voi käyttää älyään hyvinvointivaltion tuhoamiseen kvartaalitalouden eduksi. Arvot ja muut analyyttisen ajattelun yläpuolella olevat ilmiöt ovat osa loogisen ajattelun yläpuolista säätelymekanismia. Arvot säätelevät järjen käyttöä, ja sen mahdollisia käyttömuotoja. On vaikeaa ellei mahdotonta todistaa loogisesti, että yhteiskunnan tulisi pitää huolta heikoimmista jäsenistään. Todistamattomuus ei kuitenkaan tee arvoista turhia, päinvastoin.

Ihminen, joka ei koe uskovansa, voi todellisuudessa ajatella samoin kuin uskova. Hän vain ei pue ajatuksiaan samoiksi sanoiksi. Kynnyskysymys ei olekaan se, käyttääkö ihminen itse sanaa "usko", vaan se, miten hän mieltää todellisuuden. Uskon voi tunnistaa myös sellaisessa ajattelussa, joka ei pukeudu sen enempää kristilliseen kuin muuhunkaan uskonnolliseen kielenkäyttöön. Kieli on aina inhimillistä, usko jumalallista, joten jokainen kielellinen uskonnollinen ilmaus on yhtälailla jumalanpilkkaa.
Ihmisen omaa uskonnollista - tai ateistista - näkemystä tulee silti kunnioittaa. Joku puhuu sielusta siinä missä toinen tajunnasta ja kolmas minuudesta, meidän kaikkien ilmaisumme ovat puutteellisia kuvia todellisuudesta. Silti me puhumme samasta ilmiöstä.
Sanallistamisen prosessissa sanaton usko muuttaa muotoaan, jolloin myös usko rajautuu.

Ihminen, joka haluaa rajata uskonnollisen tulkinnan pois ajattelustaan, tulee sulkeneeksi itseltään ovia. Näin tehdessään häneltä voi jäädä huomaamatta, että asiat, joista puhutaan uskonnolisella kielellä, ovat oikeastaan samoja, joita hän itse ajattelee toisenlaisessa kielellisessä asussa.

USKO JA JÄRKI


Usko ei ole ristiriidassa järjen kanssa. Usko ei ole ristiriidassa järjen tiedon esim. 1+1=2 kanssa. Samalla tavoin usko sallii meidän pitää kehitysoppia, muinaishistoriaa tai tähtitiedettä tosi tieteinä ja tiedon lähteinä, vaikka niiden tulokset olisivat ristiriidassa Raamatuin kanssa: artikuloitu, sanoiksi puettu tieto - väitelauseet - on aina uskon ulkopuolinen asia ja siten sidoksissa inhimilliseen vajavuuteen, mahdollisuuteen ymmärtää väärin. Usko kohdistuu lausumattomaan ja sanoiksi pukeutumattomaan, tiede tutkii sanoin tai kaavoin ilmaistavaa (matematiikka, logiikka) ilmaistavaa tietoa.

Usko ei siis ole järjen vihollinen eikä järjestä erillinen todellisuus, vaan usko ja järki täydentävät toisiaan. Järjen kyky tuottaa käyttökelpoista tietoa on arvostettavaa ja tärkeää, mutta sillä on joskus taipumus työntää uskon tuoma varmuus syrjään, ja tätä järjen ylivaltaa uskon tulee rajoittaa. Sanoiksi puettava analyyttinen järki nousee helposti kahlitsemaan uskoa. Intuitiivinen, kokonaisuuteen kohdistuva varma tieto (Usko) on ohjausjärjestelmä, analyyttinen todellisuuden osasiinsa jakava tieto on työväline

Usko ei ole järjestä riippuvainen eikä järki uskosta. Kumpikin on tapa asennoitua, tapa katsella samaa todellisuutta.
Sekä uskon että järjen puolelta aioita katseltaessa on usein erehdytty sekoittamaan uskon ja järjen kysymykset. Kun etsimme Raamatusta vastausta lajien kehitykseen tai biologiasta vastausta hyvän ja pahan kysymyksiin, vaadimme niiltä mahdottomia.