25.3.2009

Ahdistuksen kehä

Olen viime aikoina pohtinut julkisuuden merkitystä. Tarkoitan julkisuudella sitä, että lukemalla julkisia dokumentteja - niihin kuuluvat sanomalehdet, blogit etc. - katsomalla tv:ta, kuuntelemalla radiota - uutisia, tuntuu jokin tarttuvan minuun.
Tällä hetkellä yleisiä puheenaiheita ovat mm. globaali talouskriisi, terveydenhoito ( kiinnostus terveyteen so. terveellisiin elämäntapoihin ja terveellisiin ruokailutottumuksiin) ja esim. vanhusten hoito ja sekä nuorten että aikuisten mentaalihäiriöt (masennus) ja näiden seuraukset.
Oletukseni on, että tämän tapaiset uutisoinnit ( käytän termiä laajassa merkityksessä) lisäävät ahdistavia kokemuksia/vaikutuksia sen sijaan, että auttaisivat analyyttiseen, rationaaliseen pohdintaan ilmiöiden ratkaisemiseksi.
Uutisoinnit tartuttavat kuulijansa/lukijansa.

On vaikeaa olla iloinen ja positiivinen, kun kokee maailman alituisen uhkan alaiseksi. Kun eläminen on selviytymistä, taistelua ja pelkoa. Eläminen tällaisessa epävarmuuden tilassa taas aiheuttaa ahdistusta, jota sitten markkinoidaan julkisuudessa. Kehä ruokkii itseään.
Paras uutispäivä on muutaman lentoneen putoaminen, terrori-iskut, kasvihuoneilmiön dramaattinen kasvu, terveydenhoidon leikkaukset ja nuorten kasvaneet mielenterveysongelmat.

Pakoon et pääse tätä informaatiotulvaa mihinkään, koska et osaa/voi olla seuraamatta sitä, jolloin jäisit sitä paitsi l. et tietäisi, mitä maailmassa tapahtuu.

Tulee mieleeni ajatus, että jotain todellisen dramaattista olisi hyvä tapahtuakin, jolloin keskeisimmäksi ongelmaksi jäisi pelkkä eloon jääminen.

7 kommenttia:

Ma-Riikka kirjoitti...

Ensi lukemalta tuntui, että näinhän tämä juuri on. Tietotulva lisää ahdistusta.

Sitten mieleen tuli Dorothee Söllen ajatus sanomalehden luvusta hartauden välineenä; otamme maailman haltuumme päivittäisen mediahetken kautta, haastamme siten itsemme toimintaan.

Vaikeinta: lamautuminen (niinp-:)).

Varmaan media osaltaan voimistaa joitakin ilmassa liikkuvia ideoita. Entä vaihtoehto? Positiivisia uutisia?

Eilen mietin, millaisen uutisen voisi tehdä kouluiskusta, jota ei tapahtunut, kun joku tuli järkiinsä ja sai/osasi hakea ajoissa apua.

Jossakin mielessä elämme koko ajan monen uhkakuvan alla. Mielekäs elämä on kuitenkin aina ollut tietyllä tavalla riippumaton maailmantapahtumista; toisaalta selkeät ja konkreettiset vaikeudet nostavat välistä uskomattomia voimavaroja esille ihmisistä. Jotkut kuitenkin sortuvat, murtuvat. Mikä auttaa jaksamaan maailmassa, jossa tiedämme liikaa?

Lainaan Bonhoefferin virttä, keskitysleirin varjoissa syntynyttä: hyvyyden voiman uskolliseen suojaan/ olemme kaikki hiljaa kätketyt...

Pandoran lippaan viimeinen lahja jumalilta oli toivo. Onko siinä mitään uutta? Että elämme toivon varassa kaikkina aikoina?

Arjaanneli kirjoitti...

Kävin tuolla pohjoisessa syksyllä. Kaksi viikkoa ilman telkkaria ja lehtiä. Ei yhtenäkään päivänä tullut ahdistusta siitä, että jäisi jostain paitsi.
Maailma pyöri ja aamu seurasi yötä.
Tunne siitä, ettei tarvitse olla kokoajan ajan hermolla oli vapauttava.
Kuuntelin paikallisradiota, jossa uutiset pääosin muuta kuin ainaista politiikkaa ja surkeutta.
Olin lumoutunut siitä aistien herkistymisestä, jota ei häirinnyt turha tiedon tulva.
Sinne kun pääsisi joskus asumaan. Vähällä tulee ihminen toimeen ja nauttii perusasioista.
Pottumuussista ja paistetuista silakoista.
Tähtitaivaasta ja revontulista.
Naavanappuroista puun oksilla.
Lumen narinasta tossun alla.
Auringon hehkusta pilvien lomassa...
Aidoista, hassun uteliaista ihmisistä:)

Ma-Riikka kirjoitti...

Haemme hallinnan tunnetta elämään seuraamalla jatkuvaa uutisvirtaa RSS-syöttein; se vahvistaa kuitenkin ajatuskehiä, lujittaa kyynistä näkökulmaa maailmaan, antaa sen viestin, että tehtävämme on syyllistää ja moralisoida, ei ottaa vastuuta mistään..."Lehdistö lietsoo paniikkia" tarkoittaa että sekä me lukijat että toimittajat jäävät kieriskelemään synkissä luvuissa ja taloudessa tietyt itseään toteuttavat ennusteet alkavat jyllätä. Voisiko olla toisin? Arjaannelin muistutus paon mahdollisuudesta, irtautumisesta, infolakosta kuulosti hyvältä väliaikaisratkaisulta...

peeÄR - mies kirjoitti...

Niinpä ArjaAnneli ja MaRiikka, viisasta puhetta. ArjaAnnelin kuvaamasta kokemuksesta olen päässyt osalliseksi minäkin Pohjoisen reissullani .

Mutta kun kaikessa pitää olla sisällä - osallisena, ei saa pudota ajan hermolta, muuten putoo ajan hermolta;), kun tietoa tulee kaatamalla, ja kaikki on mielenkiintoista(!). Pyörästä hyppääminen ei ainakaan vauhdissa ole mukavaa, tulee mustelmia päähän - pään sisään, vai tuleeko.



Niin monta kertaa olen pohtinut hyrrästä hyppäämistä - vaikka mökille asuttumista, jos siellä toimisi netti ja olisi juokseva vesi, suihku etc. l. vaihtaisin vain asuinpaikkaa, mutta RSS seuraisi mukana. Mikä minä olisin, jos en olisi tietoinen ajantasaisista tapahtumista Facebookista, blogeista ja Twittereistä;)

Arjaanneli kirjoitti...

Ihminen?
Tyytyväinen?
Outo, mutta tyytyväinen ihminen?
Ja sehän vasta outoa olisikin!

Siel samaisessa pohjoisessa oli kummaa kyllä muutamakin elämäänsä tyytyväinen ihminen.
Ilman uutisähkyä ja tietotuskaa.
No okei; heillä oli netit, mutta kyky käyttää sitä haluamallaan tavalla. Lähinnä hyödyksi ja omaksi iloksi luovassa tarkoituksessa.

Ja juu, suihku olla pitää.
Ja sisähuussi!

Rauno Rasanen kirjoitti...

Ma-Riikka kirjoitti:

'Sitten mieleen tuli Dorothee Söllen ajatus sanomalehden luvusta hartauden välineenä; otamme maailman haltuumme päivittäisen mediahetken kautta, haastamme siten itsemme toimintaan.'

*
Olen syvästi - ja negatiivisesti - yllättynyt.

Ateistinen sekulaari-teologi Dorothee Sölle puhuu nyt täyttä roskaa. Ehkä pahinta mitä meille on sivistyksen nimissä tapahtunut, ovat sanomalehdet ja turismi.

Mutta ylivoimaisesti kaikkein pahinta ovat tietokoneet. Siis kaiken kaikkiaan edistys ylipäätään.

Saisipa elää maailmassa, jossa ei tarvitse kysellä tarkoituksen ja merkityksen perään - keskellä informaatiosaastetta eli vastausten inflaatiota(!)

Jos olisin nuori, muuttaisin Saharan autiomaan liepeille asumaan. Eläisin - nipin napin - heinäsirkoilla ja liskoilla (mannaa saisin pari kertaa vuodessa tuonilmoisista).

Ja ajattelisin kirkkaasti - vailla kaikenmaailman lehdistöä, typeriä turisteja, ahneita kauppiaita, valehtelevia poliitikkoja sekä kateellisia, uteliaita mutta sisimmältään välinpitämättömiä kanssaihmisiä.

Jumalakin olisi lähempänä siellä autiomaan reunalla kuin täällä perkeleen PC:ssä!

Sitäpaitsi.

Kierkegaardilaisittain sanottuna: epätoivo on meidän ainoa toivomme. Kaikki muu toivo on taikauskoa eli typerää naivismia.

Vain täysin epätoivoinen voi olla pyhästi huoleton - eli tavallaan kuin lapsenomaisen toivorikas haaveilija. Ei hän välitä enää menneestä eikä tulevasta. Vain nyt on kaikki.

Ja ilman lehdistöä...

Kirjoitti autiomaan laidan nihilisti - Olemisen Jumalan kaveri.

Hellu kirjoitti...

Ma-Riikka: "Dorothee Söllen ajatus sanomalehden luvusta hartauden välineenä; otamme maailman haltuumme päivittäisen mediahetken kautta, haastamme siten itsemme toimintaan."

Ei kai kukaan vakavasti voi noin ajatella. Mitä on hartaus, jos se on tavoitettavissa *savon Sanomien' kautta.

Jotenkin ymmärrän tuon metaforistisesti, mutta en muuten, ellei joku selitä.