Politiikka: voittaako järki tunteen - vai päinvastoin?

Julkaisen ohessa Tampereen Filosofiatapahtumassa muutama vuosi sitten luennoineen Israelilaisen filosofin Anat Biletzkin luennon, joka on mielenkiintoinen ja avartava:


"Kerrataan ensin tutut “selviöt“. Järki ja tunne ovat kaksi erilaista inhimillisen kokemuksen puolta. Järki - rationaalisuuden ja logiikan veli - on objektiivista ja yleispätevää (universaalia) kun taas tunne - passioiden ja liikutusten sisar - on subjektiivista ja yksittäistä (partikulaarista). Järki ja tunne ovat vastakohtia aivan erityisessä mielessä: objektiivinen järki toimii parhaassa tapauksessa ilman tunnetta ja voimakkaat tunteet eivät puolestaan ole sidoksissa järkeen.

Kun kutsun näitä itsestäänselvyyksiksi, tarkoitan tavanomaista, intuitiivista ja pääasiassa perinteistä tapaa ymmärtää nämä kaksi termiä - järki ja tunne - ja samalla tietenkin yksinkertaistan niiden monimutkaisuutta. Näiden kahden käsitteen filosofinen tarkastelu tarkoittaa itsestäänselvyyksien kyseenalaistamista; ja kyseenalaistaminen puolestaan tarkoittaa juuri sitä, ettei niitä hyväksytä selviöiksi.

Filosofin velvollisuuksiin kuuluu esittää sellaisia kysymyksiä kuin "mitä on järki?", "mitä on rationaalisuus", "miten määrittelemme 'tunteen'?", ja tällaisten perustavaa laatua olevien kysymysten jälkeen, kun järjen ja tunteen olemusta on pohdittu (ja joidenkin tai kenen tahansa tyydytykseksi niihin on ehkä jopa vastattu), hän jatkaa esittämällä uusia kysymyksiä - järjen ja tunteen suhteesta.

Kun totesimme, että järki ja tunne ovat kaksi erilaista puolta inhimillisessä kokemuksessa, tämä ei tarkoita, että sitoutuisimme näkemykseen, jonka mukaan ne ovat toisiinsa nähden erillisiä tai vastakohtia. Itse asiassa on aivan yhtä tuttu itsestäänselvyys väittää, että "päätöksenteko ei ole koskaan täysin rationaalista; tunteet hiipivät aina mukaan..." kuin viitata niiden väliseen eroon... Itse asiassa ei ole ainoastaan muodikasta kiistellä perinteen kanssa ja asettua puoltamaan näiden välistä yhteyttä, vaan jopa luonnontieteellinen "todistusaineisto" aivojemme toiminnasta näyttää osoittavan aineellisen, konkreettisen ja biologisen järjen ja tunteen keskinäisen riippuvuuden ihmisaivoissa.

Mutta yhteydestä niiden välillä eivät ole huomauttaneet vain biologiset tieteet. Itse asiassa viimeaikaiset tutkimukset sovittelusta sodan jälkeen, näyttävät osoittavan, että sosiaalinen järjestys on riippuvainen tekniikoista, joissa emotionaaliset ja kognitiiviset alueet yhdistetään. Ja jotkut tutkijat väittävät, että tunteet edeltävät järjenkäyttöä ja että ne ovat siksi keskeisessä asemassa rationaalisessa poliittisessa arvostelukyvyssä. Tällä hetkellä on siis selvä tilaus tuoda tunteet mukaan rationaaliseen päätöksentekoon.

Mutta vaikka myöntäisimmekin niiden keskinäisen vaikutuksen, jopa mahdottomuuden erottaa niitä toisistaan todellisessa elämässä, tämän ei pitäisi estää meitä tekemästä erottelua filosofisesti eli analyyttisesti - toisin sanoen silloin kun pyrkimys on varmistua siitä, mikä täsmällisesti ottaen on järjen ja tunteen luonne - itsenäisesti ja erikseen.

Lähdenkin tämän jälkeen liikkeelle asemoimalla itseni konservatiivisesti perinteeseen, joka on pitänyt järkeä (reason) logiikan ohjaamana ja perustavanlaatuisesti erilaisena kuin tunnetta (emotion), jota puolestaan ohjaavat tuntemukset (feeling). Sen sijaan, että palaisin Descartesiin, joka esittää meille jaon mieleen (mind) ja ruumiiseen (body) ja joka nostaa esiin kysymyksen järjen ja tunteen välisestä suhteesta (ovatko ne molemmat mielessä, vai onko tunne enemmän sidoksissa ruumiiseen?), pidän parempana palata aina Platoniin asti, tuohon äärirationalistiin ja hänen kuuluisaan riitaansa sofistien, paikallisten retoriikanopettajien kanssa. Ja sen sijaan, että tarkastelisimme järjen ja tunteen eroja, puhukaamme hetken toisesta kahtiajaosta - erosta Filosofian (isolla F:llä) ja Retoriikan välillä.

Sieltä nimittäin alkaa tärkeä perinne: perinne, joka asettaa filosofian ja retoriikan eri puolille aitaa yhdessä lukuisten "luonnollisten liittolaistensa" kanssa. Tällöin filosofia on lyöttäytynyt yhteen logiikan , rationaalisen menetelmän, universalismin, objektivismin, pätevyyden ja totuuden kanssa. Retoriikan perheyhteisöön kuuluvat puolestaan tunne, relativismi, subjektivismi, taivuttelu ja mielipide. Filosofiaa pidetään rationaalisena käsiteanalyysinä; retoriikka vetoaa meidän irrationaalisiin tunteenomaisiin taipumuksiimme.

Ei olekaan yllättävää, että filosofia on kotiutunut samalle alueelle kuin luonnontiede (ja tieto ylipäätään), kun taas retoriikalle on annettu tila julkisen elämän inhimillisissä yhteyksissä, kuten politiikassa (ja oikeudenkäytössä).

Meidän (läntinen) kulttuurinen ja älyllinen perinteemme on, yleisesti ottaen, ollut jumittuneena tähän filosofian ja retoriikan väliseen jakoon jo yli kaksi tuhatta vuotta. Kaiken lisäksi tuo perinne on myös omaksunut tiettyjä tuota jakoa koskevia arvoarvostelmia ja tietynlaisen "oman puolen valitsemisen" periaatteen. Yleensä nimittäin filosofialle - joka oli rationaalisuudella ja järjellä varustettu - annettiin puhtaat pisteet, kun taas retoriikka - yhdessä tunteellisuuden ja mielipiteiden kanssa - sai hylkäävän tuomion.

Sanon "yleisesti ottaen", koska retoriikalla on kuitenkin tässä perinteessä ollut sekä huippukohtansa että aallonpohjansa. Riittää kun mainitsee sellaisia suuruuksia kuin Ciceron ja vahvoja virtauksia kuten romantiikan, jotta voi havaita, että siellä täällä filosofia on jäänyt toiselle sijalle retoriikkaan nähden. Mutta tästä huolimatta, yleensä ottaen, meidän intellektuaalisissa pyrkimyksissämme rationaalisella filosofialla on ollut yliote tunteellisesta retoriikasta.

Entä mitä voisi sanoa politiikasta? Kuuluuko politiikka rationaalisuuden vai tunteen alueelle? Aristoteles kutsui meitä - inhimillisiä olentoja - sekä poliittisiksi olennoiksi (zoon politikon) että rationaalisiksi eläimiksi (bios logicos).

Jos "politiikalla" tarkoitetaan poliittista ajattelua, tai poliittista filosofiaa, niin, mielenkiintoista kyllä, Platonin Valtiosta lähtien voimme nähdä filosofien suorittavan poliittisten termien rationaalista käsiteanalyysia. Toisin sanoen, politiikan alue, kuten mikä tahansa inhimillisen kokemuksen aihe, voidaan asettaa filosofisen kysymisen, tutkimisen, analyysin ja määrittelyn kohteeksi. Itse asiassa, jos poliittinen ajattelu voi johtaa poliittiseen tietoon ja ymmärrykseen, silloin on mahdollista puhua jopa "politiikan tieteestä" (political science). Tämä oli juuri Thomas Hobbesin pyrkimys: muotoilla filosofien poliittisista "mielipiteistä" riittävän järkeviä ja vankkoja, jotta ne voisivat ansaita "tiedon" tai "tieteen" arvonimen.

Jos poliittiset - siis filosofisesti poliittiset - näkemyksemme perustuvat luotettavaan havainnointiin ja loogiseen menetelmään, voimme tuottaa poliittisen teorian joka on yhtä luotettava kuin meidän luonnontieteelliset väitteemme. Myöhemmät hankkeet poliittisessa ajattelussa tälle vuosisadalle asti on toteutettu tavoittelemalla tällaista rationalistista asennetta politiikkaan ja esittämällä sellaisia politiikan teorioita, jotka korostavat politiikan rationalistisia, välineellisiä, määrällisiä, järkiperäisiä, mitattavissa olevia ja tieteellisiä perustekijöitä.

Tämä kaikki on kuitenkin teoriaa. Entä poliittinen käytäntö? Entä todelliset ihmiset harjoittamassa todellista politiikkaa? Toiselta puolelta perinteen aitaa - siltä puolelta, joka sulki sisälleen retoriikan yhdessä tunteen, taivuttelun, rajatun mielipiteen, ja tietysti subjektiivisten etujen kanssa - nousee jotakin, joka ei ole merkityksetöntä politiikassa.

On selvää, että poliittisiin päätöksiin, poliittisiin toimiin ja jopa poliittisiin asemiin vaikuttaa ja niitä vieläpä hallitsee retorinen diskurssi. Ja juuri tämä käytännön näkökulma väittää, että politiikka, inhimillisen käyttäytymisen ja inhimillisen keskustelun selkeästi määriteltynä areenana, on kaikkea muuta kuin rationaalista, loogista tai tieteellistä.

Miten voimme saada selkoa tästä poliittisen teorian ja poliittisen käytännön välisestä yhteensopimattomuudesta? Miten voimme liittää rationaalisuuden, jota käytetään politiikka ajateltaessa, tunteenomaiseen, jopa kiihkeään käyttäytymiseen ja asennoitumiseen, joka on tyypillistä poliittiselle kokemukselle?

Eikö teorian ja käytännön oleteta - ainakin teoriassa - vastaavan toisiaan? Eräs helppo tapa ratkaista tämä oletettu yhteensopimattomuus on se, ettei pelkästään todeta "tämä on teoriaa" ja "tuo on käytäntöä", vaan jopa laitetaan (rationaalinen tai tieteellinen) teoria selittämään (joskus irrationaalinen) käytäntö. Tällöin vallasta ja hallinnosta itsestään tulee rationaalisen analyysin kohde. Tämän esimerkiksi Hobbes tekee sanoessaan, että kuolemanpelko - selvästikin tunne - on motiivi ihmisten ensimmäiselle poliittiselle teolle, jossa he solmivat - rationaaliseen päätökseen perustuvan - yhteiskuntasopimuksen. (Itse asiassa näemme lähitulevaisuudessa, aivan kuten Hobbes oletti aikoinaan, että pelolla on kasvava merkitys politiikassa.)

Monimutkaisempi ja varmasti kiintoisampi tapa yhdistää teoria ja käytäntö on esitetty nykyaikaisissa politiikan teorioissa, joissa yritetään soveltaa poliittisen analyysin tuottamat rationaaliset oivallukset tietynlaisten poliittisten järjestelmien ja ideologioiden perusteisiin ja rakenteeseen. Tarkoitan tällä modernin demokraattisen ajattelun selkeää ja tietoista tapaa omaksua järki sellaiseksi sääteleväksi tekijäksi, joka antaa demokraattisille instituutioille niiden olemassaolon tarkoituksen. On selvää, että järki on välttämätön edellytys kyvylle osallistua hallitsemiseen - ja todellinen osallistuminen on demokraattisen hallintomuodon ydin.

Esittäkäämme asia konkreettisemmin. Tavanomainen käsitys on, että demokraattisen politiikan kehittäminen tai jopa sen ylläpitäminen tarkoittaa "tunteen pitämistä poissa".

Oikeudenmukaisuuden, universalismin, tasa-arvon, (ja vapauden?) ajatuksiin kuuluu yksiselitteisesti järjen ensisijaisuus. Näiden ajatusten oletetaan tulevan demokratian arvoiksi rationaalisen tarkastelun kautta, eikä suinkaan tunteenomaisen sitoutumisen ansiosta. Käytännön demokraattisten menetelmien tasolla (äänestäminen, parlamentarismi, lainsäädäntö jne.), tunteen katsotaan häiritsevän demokratian perustavaa olemusta yksinkertaisesti siten, että se johtaa huonoon päätöksentekoon eli liian vähäiseen harkintaan tai taipumukseen ylireagoida ja valita äärimmäisiä (tai radikaaleja) ratkaisuja. Tunteet, päästyään demokratian linnakkeisiin, voivat kukistaa demokratian itsensä houkuttelemalla kiihkoilevat enemmistöt hylkäämään rationaalisesti vakiinnutetut oikeudenmukaisuuden periaatteet ja etenemään joukkojen mielivallan ja lopulta tyrannian tietä. Itse asiassa 1900-luvun kauhut ovat olleet tällaisia tunteen ohjastamia oikkuja, joiden alkuperä on (otaksuttavasti) rationaalisissa demokraattisissa lähtökohdissa.

Meidän ei kuitenkaan tarvitse “palata“ 20. vuosisadalle. Nykyinen 21. vuosisata tarjoaa meille mitä osuvimpia ilmentymiä siitä, kuinka taistelua järjen ja tunteen välillä käydään maailmanlaajuisella näyttämöllä - ja miten rationaalisen diskurssin ja tunteenomaisen retoriikan vastakkainasettelu osallistuu jopa tämän näyttämön rakentamiseen. Tarinat ovat tuttuja kaikille, joten puhukaamme niistä filosofisesta näkökulmasta.

Olimmepa tämän kertomisen aikaan tilanteessa ennen Irakin sotaa, sodan ollessa käynnissä tai sodan jälkeen, sillä ei ole lainkaan merkitystä käsiteanalyysillemme. "Teorioita" amerikkalaisten syistä käydä sotaa on useita, ja niistä jotkut ovat hyvin perusteltuja, jotkut taas spekulatiivisempia. Teoriat vaihtelevat taloudellisista, öljyä koskevista olettamuksista arveluihin, jotka viittaavat joukkotuhoaseisiin, vallan kasvattamiseen ja - jopa - hirmuvallasta ja ihmisoikeuksista tunnettuun huoleen. Näihin teemoihin on suunnattu analyysiä, keskustelua, harkintaa ja argumentteja.

Rationaalinen analyysi, rationaalinen keskustelu, rationaalinen harkinta ja rationaalinen argumentointi ovat johtaneet, melkein kaikilla rationaalisilla tahoilla, vähintään epäilyksiin tämän sodan oikeutuksesta. Ja rationaalisista tahoista jopa ne, jotka edelleen pitävät sotaa oikeutettuna, joutuvat esittämään järkiperäisiä argumentteja, päteviä perusteluita kannalleen. Mutta katsotaanpa nyt vuorostaan tämän sodan politiikkaa ja niitä poliitikkoja, jotka sotaa julistavat. Sillä suunnalla emme näe turvautumista järkeen, vaan pikemminkin voimakasta ja hyvin ohjailtua keskittymistä tunteeseen. Vaikka toisinaan tunne, johon vedotaan, esitetään sympatiana (Irakin kansaa kohtaan), selvästi useammin se on kuitenkin pelkoa jota käytetään ja väärinkäytetään, jotta sota saataisiin suuren yleisön edessä näyttämään hyväksyttävämmältä. Pelkoa lietsotaan uuden retorisen välineen avulla, josta on tullut 21. vuosisadan iskusana - "terrorismi".

Terrorismi on määritelty juridisin sanankääntein; sitä ovat analysoineet sotilasasiantuntijat; siitä on keskusteltu akateemisilla areenoilla; sitä on esitelty kirjoissa, elokuvissa ja dokumenteissa erittäin yksityiskohtaisesti. Mutta käyttämällä sanaa “terrorismi“ ikonina, jolla lyödään pelkoa kuuntelijoiden sydämiin, on otettu lopullinen askel, jonka jälkeen kaikki rationaalinen keskustelu Irakin sodasta on muuttunut lähestulkoon sivuseikaksi. Sota terrorismia vastaan ei tarvitse rationaalisuutta.


Termin "terrorismi" kautta on mahdollista keskittyä eräässä toisessa tarinassa tarkastelemaan kiihkon (passionate), tunteen, kierrettä. Viittaan tällä Israelin harjoittamaan Palestiinalaisalueiden miehitykseen, jota on jatkunut 36 vuotta.

Omistan aiheelle vain muutaman hetken tässä esitykseni lopussa, koska se on malliesimerkki siitä, miten tunne voittaa järjen politiikassa. Rationaalinen keskustelu voi nostaa esiin koko joukon asiaan liittyviä aiheita: ryhmien väliset valtasuhteet, maanomistuksen oikeudenmukaisuuden, poliittisen hallinnon oikeudenmukaisuuden, valtion armeijan ja maanalaisten sissitaistelijoiden voimatasapainon, kostoiskujen ja vastakostoiskujen periaatteen, ihmisryhmien syrjintään perustuvan apartheid-hallinnon hyödyt ja haitat, erottelun kestämättömyyden, ihmisoikeuskysymykset.

(Rationaalinen) keskustelu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ja huomatkaa, kuten totesimme aiemmin, rationaalinen keskustelu voi omasta näkökulmastaan analysoida (muiden muassa) myös konfliktin tunteenomaisia puolia - huolellinen rationaalinen harkinta voi johtaa ratkaisuihin, joissa otetaan huomioon tunteiden vaikutus. Mutta tämä ei ole käytännön politiikan ääni Israelissa tänään. Pikemminkin retoriikan läpitunkeva ääni, joka käyttää ja väärinkäyttää terrorismin käsitteellistä ikonia, voittaa tunnepitoisen sodan, ja tämän avulla voittaa myös (ir)rationaalisen sodan. Järki, logiikka ja rationaalisuus näyttävät väistyvän tunteen tieltä, niin Israelissa kuin muilla maailman poliittisilla näyttämöillä.

Spinoza ymmärsi tämän sanoessaan, että "(ihmisten) mieliä, kaikesta huolimatta, hallitaan rakkaudella ja anteliaisuudella". Lisäisin tähän, että sitäkin enemmän ihmisten mieliä hallitaan pelolla.

Henkilökohtaisena lopetuksena:
Olen opettanut "Johdatus logiikkaan" -kurssia Tel Avivin yliopistossa yli kaksikymmentä vuotta. Opetan totuudesta ja epätotuudesta, premisseistä ja päätelmistä, todistelusta ja pätevyydestä - tavanomaisista aiheista, jotka kuuluvat mihin tahansa logiikan kurssiin. Pyydän opiskelijoita arvioimaan perusteluja ja tarkistamaan päätelmien pätevyyden. Esitän esimerkkejä loogisista ja epäloogisista väittämistä eri kirjallisuuslähteissä Gulliverin Matkoista Liisa Ihmemaassa-kirjaan, tai Platonista Wittgensteiniin. En mainitse politiikkaa tai puhu siitä - tämähän on logiikan kurssi. Kuitenkin säännönmukaisesti, jossakin vaiheessa lukukautta, joku opiskelija nostaa kätensä kysyäkseen "mitä käyttöä tällä on?" tai "miten tästä on meille hyötyä?" Säännönmukaisesti vastaan heille: jos kaikki Israelissa joutuisivat opiskelemaan, logiikkaa me ehkä vetäytyisimme miehitetyiltä alueilta hiukan aikaisemmin...
"

(Suomennos Heikki Suominen & Tuukka Tomperi)