26.2.2009
25.2.2009
24.2.2009
23.2.2009
Joku puhuu järkeäkin!!!
Suomi lähtee nousuun 2011-2012
COM.PIC/KIMMO BRANDT
"Tämä nykyinen taloustilanne on tilapäinen. Ei kuitenkaan kannata luottaa, että joku toinen tulee meidät pelastamaan ahdingosta, vaan oma aktiviteetti ja positiivinen asenne ovat tärkeimmät keinot selvitä.
Kirjailija ja Nokian ex-toimitusjohtaja Kalle Isokallio, 60, painottaa, että Suomi selviää talouden taantumasta ja mahdollisesta lamastakin vain työtä tekemällä.
"Aina on työtä, se ei ole kadonnut minnekään. Mitä useampi suomalainen tekee työtä, sitä paremmin Suomi pärjää", sanoo Isokallio Korkeavuodenkadun työhuoneessaan, jota hän kutsuu päivähoitopaikakseen.
Hän on nykyään päätoiminen kirjailija, julkaissut yli kymmenen kirjaa, joista useimmat ovat veijariromaaneja. Uusin kirja Urhola (Tammi 2008) kertoo kalastajakunta Holmarnan, maatalousvaltaisen Uurusmaan ja hieman teollistuneen Laajasmaan yhdistymisestä Urholaksi. Lopulta Urholassa kunnallistetaan kaikki kunnan yksityisiltä ostamat palvelut ja elämä sujuu.
"Kun tästä taantumasta joskus päästään nousuun, niin ei Suomi eikä muukaan maailma enää palaa vanhaan järjestykseen. Suomi lähtee nousuun 2011-2012, kun muu maailma alkaa investoida tuotantokapasiteettiin ja alkaa ostaa Suomesta investointitavaroita", ennustaa Isokallio sävellys- ja sovitustyön lomassa. Hän on laulu- ja soitinyhtye Åttopoikien perustajajäseniä.
Miksi pitää olla kokopäivätyötön?Hän yrittää lanseerata suomalaiseen keskusteluun termiä osa-aikatyötön. Se tarkoittaa, että työttömäksi joutuneella pitää olla oikeus hankkia lisäansioita ilman, että työttömyyskorvaus menee. "Nyt ihmisen pitää olla kokopäivätyötön. Sehän ei ole järkevää kansantalouden eikä yksilön kannalta. Käsistään käteville ihmisille on Suomessa aina työtä."
Isokallion mukaan yhtään tervettä suomalaista ei kannata invalidisoida työelämän ulkopuolelle kuten viime lamassa. "Se on myös henkinen kysymys, että kaikki pidetään mukana työn syrjässä."
Kansanedustajiin ja eduskunnan työhön Isokallio suhtautuu lievästi sanoen kriittisesti. "Kansanedustaminen ei ole kansan edustamista, vaan pyrkimistä kokopäiväpoliitikoksi. Miten kansanedustajat voivat kadehtia ihmistä, jos hän saa työttömyyskorvauksen ja sen päälle muutaman satasen lisäansioita?"
Isokallion mukaan irtisanomisille ei ole aina vaihtoehtoja. Hän myöntää, että kymmenen vuoden nousukausi kasvattaa läskiä jokaiseen organisaatioon."Kiinassakin on 20 miljoonaa työtöntä. Jos Kiinan hintatasolla tavara ei käy kaupaksi, niin miten me Suomessa voisimme tehdä edullisemmin samoja vientituotteita?"
COM.PIC/KIMMO BRANDT
"Tämä nykyinen taloustilanne on tilapäinen. Ei kuitenkaan kannata luottaa, että joku toinen tulee meidät pelastamaan ahdingosta, vaan oma aktiviteetti ja positiivinen asenne ovat tärkeimmät keinot selvitä.
Kirjailija ja Nokian ex-toimitusjohtaja Kalle Isokallio, 60, painottaa, että Suomi selviää talouden taantumasta ja mahdollisesta lamastakin vain työtä tekemällä.
"Aina on työtä, se ei ole kadonnut minnekään. Mitä useampi suomalainen tekee työtä, sitä paremmin Suomi pärjää", sanoo Isokallio Korkeavuodenkadun työhuoneessaan, jota hän kutsuu päivähoitopaikakseen.
Hän on nykyään päätoiminen kirjailija, julkaissut yli kymmenen kirjaa, joista useimmat ovat veijariromaaneja. Uusin kirja Urhola (Tammi 2008) kertoo kalastajakunta Holmarnan, maatalousvaltaisen Uurusmaan ja hieman teollistuneen Laajasmaan yhdistymisestä Urholaksi. Lopulta Urholassa kunnallistetaan kaikki kunnan yksityisiltä ostamat palvelut ja elämä sujuu.
"Kun tästä taantumasta joskus päästään nousuun, niin ei Suomi eikä muukaan maailma enää palaa vanhaan järjestykseen. Suomi lähtee nousuun 2011-2012, kun muu maailma alkaa investoida tuotantokapasiteettiin ja alkaa ostaa Suomesta investointitavaroita", ennustaa Isokallio sävellys- ja sovitustyön lomassa. Hän on laulu- ja soitinyhtye Åttopoikien perustajajäseniä.
Miksi pitää olla kokopäivätyötön?Hän yrittää lanseerata suomalaiseen keskusteluun termiä osa-aikatyötön. Se tarkoittaa, että työttömäksi joutuneella pitää olla oikeus hankkia lisäansioita ilman, että työttömyyskorvaus menee. "Nyt ihmisen pitää olla kokopäivätyötön. Sehän ei ole järkevää kansantalouden eikä yksilön kannalta. Käsistään käteville ihmisille on Suomessa aina työtä."
Isokallion mukaan yhtään tervettä suomalaista ei kannata invalidisoida työelämän ulkopuolelle kuten viime lamassa. "Se on myös henkinen kysymys, että kaikki pidetään mukana työn syrjässä."
Kansanedustajiin ja eduskunnan työhön Isokallio suhtautuu lievästi sanoen kriittisesti. "Kansanedustaminen ei ole kansan edustamista, vaan pyrkimistä kokopäiväpoliitikoksi. Miten kansanedustajat voivat kadehtia ihmistä, jos hän saa työttömyyskorvauksen ja sen päälle muutaman satasen lisäansioita?"
Isokallion mukaan irtisanomisille ei ole aina vaihtoehtoja. Hän myöntää, että kymmenen vuoden nousukausi kasvattaa läskiä jokaiseen organisaatioon."Kiinassakin on 20 miljoonaa työtöntä. Jos Kiinan hintatasolla tavara ei käy kaupaksi, niin miten me Suomessa voisimme tehdä edullisemmin samoja vientituotteita?"
"Irtisanomiset ovat kuitenkin aina yritysjohdon virhe. Työntekijöitä ei voi millään syyllistää siitä, että joku on palkannut hänet."
Kuntien budjeteissa on läskiä reilu kerros. Kunnat eivät ole Isokallion mukaan sen kummempia toimijoita kuin yrityksetkään. Myös kuntien budjetteihin kertyy hyvinä vuosina läskiä, jota tiukkoina aikoina kuoritaan pois.
"Minua ärsyttää erityisesti se, että kuntien ja kaupunkien johtajat sekä valtuustojen puheenjohtajat vaikertavat: me joudumme karsimaan palveluita. Miksi he eivät ensin katso, paljonko rahaa menee pakollisiin, lakisääteisiin menoihin ja investointeihin. Jos kunnat ja kaupungin tyytyisivät vain pakollisiin menoihin, suurin osa kunnista selviäisi ilman lainanottoa tai veroprosentin nostoa!"
Isokallio tuhisee, että hän ei ole koskaan ymmärtänyt, miksi esimerkiksi jäähalli on kunnallinen peruspalvelu.
Kuntien yksityistämisinto saa Isokalliolta huutia.
"Mikä on se fysiikan laki, minkä mukaan kunta ei voi tuottaa esimerkiksi vanhainkotipalveluita yhtä edullisesti ja laadukkaasti kuin yksityinen palveluntarjoaja?"
"On harvoja palveluita, jotka ovat yksityisen hoidossa halvempia kuin kunnan itsensä tekeminä. Lumen aurauksessa yksityinen yrittäjä voi olla tehokkaampi ja halvempi: samalla auralla voi ajella kolmenkin kunnan tiet."
Isokallio kertoo olevansa hyvin kriittinen palveluiden ostamiseen yksityisiltä yrittäjiltä.
"Kuka esittää laskelman, miksi yksityinen on halvempaa kuin kunnallinen. Palveluiden tuottaminen kunnassa ei saa olla aatteellinen, vaan taloudellinen kysymys. Kunnan pitää itse huolehtia palveluiden tuottamisestaan niin, että se pystyy vähintään samaan tuottavuuteen kuin yksityinen." (Kaleva)
22.2.2009
Varmasti Tiedosta...2.
Haaste päivitetyssä muodossaan oli : Haastan seuraavat 'palstoittajat' pohtimaan ja kirjoittamaan sekä perustelemaan neljä asiaa, joita he pitävät varmana tietona, ja jotka eivät ole tieteellisesti todistettavia.Mikäli niitä ei ole, toivon perusteluja sillekin.Haasteen heitän Raunolle, Marlboromiehelle, Mariikalle, Puutarhurille , Iinekselle ja Mikalle.Ps. Ja tietysti Homo Garrulukselle (lisätty 16.20)
Kun kaikki haastetut eivät ole ottaneet 'leikkiin' osaa, julkistan osaaottaneiden 'varmat tiedot', tiedot, joita pitävät totena, vaikkei tiede voikaan niitä todentaa.
Ma-Riikka esitti kommentissaan 'varmoja tietoja':
1. En ole koskaan käynyt Kiinassa.
2. Keltainen jaffa sopii hyvin vatsataudin paranemisvaiheeseen.
3. On parempi rakastaa kuin tulla rakastetuksi, vaikkei sekään ole hullumpaa.
4. Erehtyminen on inhimillisen tiedon väistämätön seuralainen, mutta joskus sokeakin kana löytää kukon. Perusteluja hän ei näille väitteilleen esitä.
Iines kirjoittaa blogissaan mm. seuraavasti:
Ensinnäkin oli tehtävä ero ilmaisujen ”pitää varmana tietona” ja ”uskoa” välillä.
Toiseksi minulla ei ollut tietoa siitä, mitkä maailman tiedot ovat varmasti todistettuja.
Kolmanneksi, en ollut vakuuttunut siitä, että varmaksi todistettu tieto on aina varma tieto. Tiedemiehet esittävät päätelmiä joskus vähäisenkin otoksen perusteella.Kaikesta huolimatta tässä toisiinsa liittyvät keksimäni kyseiset kriteerit täyttävät totuusteesini perusteluineen:
1. Sininen on sinistä.
2. Ihmiset näkevät värit eri tavoin.
Värejä ei ole olemassa, vaan ne ovat abstraktioita, valon heijasteita päivällä. Yöllä värejä ei ole olemassa itsenäisinä fyysisinä asioina, ne eivät näy pimeässä, vaan esiintyvät korkeintaan eriasteisina tummuuksina.Kuitenkin sininen on sinistä, joka näyttäytyy itselleni miellyttävän rauhallisena värinä, yhtenä lempiväreistäni. Se ei haittaa, että muut näkevät sinisen mitä todennäköisimmin eri sävyissä kuin minä, mutta heillekin se esiintyy samankaltaisena, koska sinistä yleismaailmallisesti luonnehditaan viileänä värinä, joka vertautuu veteen ja avaruuteen, taivaaseen. Sininen on siis olemassa omana käsitteenään, ilmiönä, jolle olemme antaneet nimen sininen. Kuitenkin on siis niin, että kukaan ei ole todistanut tieteellisesti, että sininen on juuri sinistä. (Iines pohtii värejä laajemmin omassa blogissaan.)
Mika esittää bloginsa kommenttiosastolla sarkastisen? kannanottonsa haasteeseen seuraavasti:
Minulla on edelleen kontollani opintoviikot biologiasta ja maantieteestä. Sain muutama vuosi sitten kitkerän, mutta isällisen sähköpostin tiedon asiantuntijalta (=filosofian opintoviikkoja): "älä sinä biologi puhu tiedosta mitään kun et siitä mitään tiedä ja olet vielä noin TYHMÄkin". Viesti oli sen verran uhkaava, että skippaan tämän haasteen. ...tai kantanihan tuli tässä jo lähes perusteltua. Minusta varmaa tietoa ei voi olla, ja vaikka voisikin en uskaltaisi ottaa asiaa puheeksi.
Puutarhuri Saara bloggaa mm. seuraavasti:
Jokainen meistä, tiukimmin fysikaaliseen materialismiin sitoutunutkin, nimittäin tekee metafyysisiä sitoumuksia ja valintoja, siis päätöksiä uskoa asioita muilla kuin tieteellisillä perusteilla...määrittelen tehtävänannon koskemaan uskomuksia jotka eivät ole todistettavissa empiirisen tieteen menetelmin sen paremmin kuin loogisestikaan.
Sitten niihin neljään asiaan, jotka olen yrittänyt valita niin että ne edustavat eri tyyppisiä metafyysisiä uskomuksia
1) Uskon että maailmankaikkeus on homogeeninen, myös niissä osissa joista tänne ei ole vielä ehtinyt informaatiota universumin elinaikana. Minulla ei ole hyviä syitä arvella etteikö näin olisi, toisaalta minulla on informaatiota (WMAP-kartta) joka kertoo että se osa avaruudesta, joka pystytään havaitsemaan, on kaikkialla homogeeninen. Tämä uskomukseni on siis yleistys, jonka tekemiselle minulla on ihan järkevät perusteet- mutta jonka paikkansapitävyyttä en kuitenkaan voi todistaa, koska havaintodataa ei kerta kaikkiaan ole saatavilla, eikä erittäin todennäköisesti tulekaan olemaan.
2) Uskon että olin tänään hiukan uninen vielä klo 9.00. Kuten esitutkintaa tekevät poliisit tietävät kertoa, muisti ei ole erityisen luotettava väline tiedonhankintaan. Introspektion laita lienee samoin. Kuitenkin, kun kysymys on uniikista ilmiöstä (joka on sidottu tiettyyn paikkaan tietyssä historiallisessa aikapisteessä) joka koskee yhden olion (minun) sisäisiä tiloja, muisti ja introspektio ovat luotettavimpia jälkikäteen saatavilla olevia tiedonlähteitä. Joten vaikka en ikinä voi todistaa tieteellisesti että olin tänään hiukan uninen vielä klo 9.00, olen varma siitä että näin oli.
3) Uskon vuorenvarmasti, että en voi tietää, ovatko metafyysiset uskomukseni varmaa tietoa vai eivät. (Tämä pääsi tänne puolison tarkkanäköisen kommentin ansiosta!) Metafyysinen uskomus on määritelmällisesti uskomus jonka totuusarvoa en voi ratkaista empiirisen todistusaineiston pohjalta. Koska –kuten professori Kari Enqvist on huomauttanut- maailma ei aina noudata logiikan lakeja vaan esimerkiksi kvantti-ilmiöiden tasolla A ja ei-A voivat vallan hyvin olla yhtaikaa tosia, en voi mielestäni tietää varmasti että metafyysiset uskomukseni ovat tosia. Toisaalta olen vakuuttunut siitä että jotkut metafyysiset uskomukseni ovat tosia ja siten varmaa tietoa. Maailma on sekava.
4) Koska on olemassa kysymyksiä joihin voin vastata sekä “A” että “ei-A” rationaalisin perustein (esimerkiksi tieteellisen todistusaineiston näyttäessä täyttä tyhjää), minulla on myös uskomuksia joiden kohdalla olen valinnut näin enkä noin käytännöllisin perustein. Esimerkiksi, minulla on kasa uskonnollisia uskomuksia joiden totuusarvoa en pysty määrittämään, mutta joiden suhteen minulla on selvä metafyysinen kanta koska –hyvin subjektiivisten ja kuten edellä on jo käynyt ilmi, toivottoman epätieteellisten- kokemusteni perusteella minulla on mielestäni perusteita uskoa että näiden uskomusten sisällyttäminen uskomusmaailmaan siten että käyttäydyn ikään kuin ne olisivat tosia, on rationaalista. Kun tilanne on sellainen, että minulla on käytännöllinen peruste uskoa jotakin, mutta ei mitään perustetta olla uskomatta, minun on rationaalista uskoa että uskomus on tosi- ainakin siihen asti kunnes toiselle puolelle ilmestyy todisteita siitä että uskomukseni on epätosi. Pragmaattinen oikeutus uskomukselle on melko heikko. Toisaalta: Jos ihmisellä on yhtä hyvät syyt uskoa A tai ei-A, kannattaa uskoa että ei-A, koska todistustaakka on olemassaoloväitteen todistajalla. Mutta jos minulla on käytännöllisiä syitä uskoa että A, minun kannattaa uskoa että A, ja koska tästä eteenpäin keskustelu koskee sitä mitä minun kannattaa uskoa, voin päätellä että minun ei kannata palata omaksumaan näkemystä “ei-A” ellei tälle puolelle ilmaannu jostakin todisteita joiden painoarvo ylittää A-puolella olemassaolevan käytännöllisen painoarvon…
Filosofi Saaran näkemykset ovat tässä lyhennettyinä, mutta kokonaisuudessaan hänen sivultaan luettavissa.
Raunon, Marlboromiehen ja Homo Garruluksen näkemykset ovat kaiketi kypsymässä. mutta ne ovat toki mahdollisia tämän postauksen kommenttiosuudessa, johon toivon monipuolista kannanottoa.
En ota itse osaa haasteeseeni;) , mutta totean, että intuitiivinen tieto on jotain sellaista, joka ei alistu tieteen todistettaviin, ja on siitä huolimatta minulle varmaa - mikäli varmaa nyt mikään on.
Esimerkkinä omista varmuuksistani mainitsen vain yhden:
Tiedän olevani olemassa ja olevani tärkeä ihminen itselleni.
Enkä perustele!
Kiitän osallisia ja potentiaalisia kommentoijia.
Kun kaikki haastetut eivät ole ottaneet 'leikkiin' osaa, julkistan osaaottaneiden 'varmat tiedot', tiedot, joita pitävät totena, vaikkei tiede voikaan niitä todentaa.
Ma-Riikka esitti kommentissaan 'varmoja tietoja':
1. En ole koskaan käynyt Kiinassa.
2. Keltainen jaffa sopii hyvin vatsataudin paranemisvaiheeseen.
3. On parempi rakastaa kuin tulla rakastetuksi, vaikkei sekään ole hullumpaa.
4. Erehtyminen on inhimillisen tiedon väistämätön seuralainen, mutta joskus sokeakin kana löytää kukon. Perusteluja hän ei näille väitteilleen esitä.
Iines kirjoittaa blogissaan mm. seuraavasti:
Ensinnäkin oli tehtävä ero ilmaisujen ”pitää varmana tietona” ja ”uskoa” välillä.
Toiseksi minulla ei ollut tietoa siitä, mitkä maailman tiedot ovat varmasti todistettuja.
Kolmanneksi, en ollut vakuuttunut siitä, että varmaksi todistettu tieto on aina varma tieto. Tiedemiehet esittävät päätelmiä joskus vähäisenkin otoksen perusteella.Kaikesta huolimatta tässä toisiinsa liittyvät keksimäni kyseiset kriteerit täyttävät totuusteesini perusteluineen:
1. Sininen on sinistä.
2. Ihmiset näkevät värit eri tavoin.
Värejä ei ole olemassa, vaan ne ovat abstraktioita, valon heijasteita päivällä. Yöllä värejä ei ole olemassa itsenäisinä fyysisinä asioina, ne eivät näy pimeässä, vaan esiintyvät korkeintaan eriasteisina tummuuksina.Kuitenkin sininen on sinistä, joka näyttäytyy itselleni miellyttävän rauhallisena värinä, yhtenä lempiväreistäni. Se ei haittaa, että muut näkevät sinisen mitä todennäköisimmin eri sävyissä kuin minä, mutta heillekin se esiintyy samankaltaisena, koska sinistä yleismaailmallisesti luonnehditaan viileänä värinä, joka vertautuu veteen ja avaruuteen, taivaaseen. Sininen on siis olemassa omana käsitteenään, ilmiönä, jolle olemme antaneet nimen sininen. Kuitenkin on siis niin, että kukaan ei ole todistanut tieteellisesti, että sininen on juuri sinistä. (Iines pohtii värejä laajemmin omassa blogissaan.)
Mika esittää bloginsa kommenttiosastolla sarkastisen? kannanottonsa haasteeseen seuraavasti:
Minulla on edelleen kontollani opintoviikot biologiasta ja maantieteestä. Sain muutama vuosi sitten kitkerän, mutta isällisen sähköpostin tiedon asiantuntijalta (=filosofian opintoviikkoja): "älä sinä biologi puhu tiedosta mitään kun et siitä mitään tiedä ja olet vielä noin TYHMÄkin". Viesti oli sen verran uhkaava, että skippaan tämän haasteen. ...tai kantanihan tuli tässä jo lähes perusteltua. Minusta varmaa tietoa ei voi olla, ja vaikka voisikin en uskaltaisi ottaa asiaa puheeksi.
Puutarhuri Saara bloggaa mm. seuraavasti:
Jokainen meistä, tiukimmin fysikaaliseen materialismiin sitoutunutkin, nimittäin tekee metafyysisiä sitoumuksia ja valintoja, siis päätöksiä uskoa asioita muilla kuin tieteellisillä perusteilla...määrittelen tehtävänannon koskemaan uskomuksia jotka eivät ole todistettavissa empiirisen tieteen menetelmin sen paremmin kuin loogisestikaan.
Sitten niihin neljään asiaan, jotka olen yrittänyt valita niin että ne edustavat eri tyyppisiä metafyysisiä uskomuksia
1) Uskon että maailmankaikkeus on homogeeninen, myös niissä osissa joista tänne ei ole vielä ehtinyt informaatiota universumin elinaikana. Minulla ei ole hyviä syitä arvella etteikö näin olisi, toisaalta minulla on informaatiota (WMAP-kartta) joka kertoo että se osa avaruudesta, joka pystytään havaitsemaan, on kaikkialla homogeeninen. Tämä uskomukseni on siis yleistys, jonka tekemiselle minulla on ihan järkevät perusteet- mutta jonka paikkansapitävyyttä en kuitenkaan voi todistaa, koska havaintodataa ei kerta kaikkiaan ole saatavilla, eikä erittäin todennäköisesti tulekaan olemaan.
2) Uskon että olin tänään hiukan uninen vielä klo 9.00. Kuten esitutkintaa tekevät poliisit tietävät kertoa, muisti ei ole erityisen luotettava väline tiedonhankintaan. Introspektion laita lienee samoin. Kuitenkin, kun kysymys on uniikista ilmiöstä (joka on sidottu tiettyyn paikkaan tietyssä historiallisessa aikapisteessä) joka koskee yhden olion (minun) sisäisiä tiloja, muisti ja introspektio ovat luotettavimpia jälkikäteen saatavilla olevia tiedonlähteitä. Joten vaikka en ikinä voi todistaa tieteellisesti että olin tänään hiukan uninen vielä klo 9.00, olen varma siitä että näin oli.
3) Uskon vuorenvarmasti, että en voi tietää, ovatko metafyysiset uskomukseni varmaa tietoa vai eivät. (Tämä pääsi tänne puolison tarkkanäköisen kommentin ansiosta!) Metafyysinen uskomus on määritelmällisesti uskomus jonka totuusarvoa en voi ratkaista empiirisen todistusaineiston pohjalta. Koska –kuten professori Kari Enqvist on huomauttanut- maailma ei aina noudata logiikan lakeja vaan esimerkiksi kvantti-ilmiöiden tasolla A ja ei-A voivat vallan hyvin olla yhtaikaa tosia, en voi mielestäni tietää varmasti että metafyysiset uskomukseni ovat tosia. Toisaalta olen vakuuttunut siitä että jotkut metafyysiset uskomukseni ovat tosia ja siten varmaa tietoa. Maailma on sekava.
4) Koska on olemassa kysymyksiä joihin voin vastata sekä “A” että “ei-A” rationaalisin perustein (esimerkiksi tieteellisen todistusaineiston näyttäessä täyttä tyhjää), minulla on myös uskomuksia joiden kohdalla olen valinnut näin enkä noin käytännöllisin perustein. Esimerkiksi, minulla on kasa uskonnollisia uskomuksia joiden totuusarvoa en pysty määrittämään, mutta joiden suhteen minulla on selvä metafyysinen kanta koska –hyvin subjektiivisten ja kuten edellä on jo käynyt ilmi, toivottoman epätieteellisten- kokemusteni perusteella minulla on mielestäni perusteita uskoa että näiden uskomusten sisällyttäminen uskomusmaailmaan siten että käyttäydyn ikään kuin ne olisivat tosia, on rationaalista. Kun tilanne on sellainen, että minulla on käytännöllinen peruste uskoa jotakin, mutta ei mitään perustetta olla uskomatta, minun on rationaalista uskoa että uskomus on tosi- ainakin siihen asti kunnes toiselle puolelle ilmestyy todisteita siitä että uskomukseni on epätosi. Pragmaattinen oikeutus uskomukselle on melko heikko. Toisaalta: Jos ihmisellä on yhtä hyvät syyt uskoa A tai ei-A, kannattaa uskoa että ei-A, koska todistustaakka on olemassaoloväitteen todistajalla. Mutta jos minulla on käytännöllisiä syitä uskoa että A, minun kannattaa uskoa että A, ja koska tästä eteenpäin keskustelu koskee sitä mitä minun kannattaa uskoa, voin päätellä että minun ei kannata palata omaksumaan näkemystä “ei-A” ellei tälle puolelle ilmaannu jostakin todisteita joiden painoarvo ylittää A-puolella olemassaolevan käytännöllisen painoarvon…
Filosofi Saaran näkemykset ovat tässä lyhennettyinä, mutta kokonaisuudessaan hänen sivultaan luettavissa.
Raunon, Marlboromiehen ja Homo Garruluksen näkemykset ovat kaiketi kypsymässä. mutta ne ovat toki mahdollisia tämän postauksen kommenttiosuudessa, johon toivon monipuolista kannanottoa.
En ota itse osaa haasteeseeni;) , mutta totean, että intuitiivinen tieto on jotain sellaista, joka ei alistu tieteen todistettaviin, ja on siitä huolimatta minulle varmaa - mikäli varmaa nyt mikään on.
Esimerkkinä omista varmuuksistani mainitsen vain yhden:
Tiedän olevani olemassa ja olevani tärkeä ihminen itselleni.
Enkä perustele!
Kiitän osallisia ja potentiaalisia kommentoijia.
17.2.2009
Kapitalisti kusetti - muistoja menneeltä
Joskus 80-luvulla kun silloiseen työpaikkaani hankittiin ajan vaatimusten mukaan ATK-laitteet, olin kovin kriittinen hankinnasta. Yksi ja oikeastaan perussyy hankintaan oli, että kompuuttori helpottaa työntekijän aherrusta. Jos näin sitten kävi, niin otetaan esimerkki toimistotyöntekijästä.
Ennen kompuuttoria hän virallisen työaikansa puitteissa suoritti 50kpl työsuoritteitaan - ja se riitti. Kun sitten kompuuttori tuli taloon suoritteiden määrä nousi 80:aan samassa aikayksikössä - siis työaikanaan. Mutta eikö se ole kiva, kun noin helpottui työnsä?
Ongelma on vain siinä, ettei työntekijä hyötynyt itse tuosta lisäarvosta hevonpaskaa. Hyöty meni työnantajalle. Jos olisi voitu puhua helpotuksesta, olisi kaiketi tullut käydä niin, että työntekijän rahallinen korvaus olisi myös noussut tai vaihtoehtoisesti työaikaa olisi lyhennetty. Näin ei tapahtunut, vaan uusien ohjelmistojen aikuisopiskelu vei monen hermot, ja tiedänpä rannetukikauppiaiden ja muiden ergonomiakouluttajien hyötyneen, mutta suorittavasta portaasta jotkut eivät 'helpotusta' hyödyntäneet vaan joutuivat sairauslomille ja jopa sairauseläkkeelle. Kehitys kehityi eikä loppua näy.
Ennen kompuuttoria hän virallisen työaikansa puitteissa suoritti 50kpl työsuoritteitaan - ja se riitti. Kun sitten kompuuttori tuli taloon suoritteiden määrä nousi 80:aan samassa aikayksikössä - siis työaikanaan. Mutta eikö se ole kiva, kun noin helpottui työnsä?
Ongelma on vain siinä, ettei työntekijä hyötynyt itse tuosta lisäarvosta hevonpaskaa. Hyöty meni työnantajalle. Jos olisi voitu puhua helpotuksesta, olisi kaiketi tullut käydä niin, että työntekijän rahallinen korvaus olisi myös noussut tai vaihtoehtoisesti työaikaa olisi lyhennetty. Näin ei tapahtunut, vaan uusien ohjelmistojen aikuisopiskelu vei monen hermot, ja tiedänpä rannetukikauppiaiden ja muiden ergonomiakouluttajien hyötyneen, mutta suorittavasta portaasta jotkut eivät 'helpotusta' hyödyntäneet vaan joutuivat sairauslomille ja jopa sairauseläkkeelle. Kehitys kehityi eikä loppua näy.
Varmaa tietoa - tai sitten ei!
Kun näitä nyt liikkuu, niin jatketaan leikkiä(?).
Haastan seuraavat 'palstoittajat' pohtimaan ja kirjoittamaan sekä perustelemaan neljä asiaa, joita he pitävät varmana tietona, ja jotka eivät ole tieteellisesti todistettavia.
Mikäli niitä ei ole, toivon perusteluja sillekin.
Haasteen heitän Raunolle, Marlboromiehelle, Mariikalle, Puutarhurille , Iinekselle ja Mikalle.
Ps. Ja tietysti Homo Garrulukselle (lisätty 16.20)
Toki leikkiin saavat ottaa osaa muutkin palstanpitäjät.
Toivon myös mahdollisuutta koota näkemykset blogeistanne tänne omaani. (päivitetty versio!)
Haastan seuraavat 'palstoittajat' pohtimaan ja kirjoittamaan sekä perustelemaan neljä asiaa, joita he pitävät varmana tietona, ja jotka eivät ole tieteellisesti todistettavia.
Mikäli niitä ei ole, toivon perusteluja sillekin.
Haasteen heitän Raunolle, Marlboromiehelle, Mariikalle, Puutarhurille , Iinekselle ja Mikalle.
Ps. Ja tietysti Homo Garrulukselle (lisätty 16.20)
Toki leikkiin saavat ottaa osaa muutkin palstanpitäjät.
Toivon myös mahdollisuutta koota näkemykset blogeistanne tänne omaani. (päivitetty versio!)
15.2.2009
11.2.2009
10.2.2009
10.2.99
10 vuotta sitten päivälleen päätti isäni maallisen vaelluksensa (ensimmäinen vasemmalta). Kolme vuotta myöhemmin teki äitini saman. Mummu ja vaari olivat kuolleet jo vuosia aiemmin. Kuvan 'tättähäärä' on sisareni (tyyli jo tuossa iässä nykyisen lainen), meikäläinen poseeraa positiivisella ilmeellä (n. kymmenen vanhana) ja asenteella kuten nytkin. Kuva on otettu mummuni 50-vuotisjuhlissa, ja A. Heickellin taulu on tuossa seinällä.
Niin kuluu kello Eskoseni 6-4=2 ; jäljellä - kauanko?
7.2.2009
6.2.2009
5.2.2009
Politiikka: voittaako järki tunteen - vai päinvastoin?
Julkaisen ohessa Tampereen Filosofiatapahtumassa muutama vuosi sitten luennoineen Israelilaisen filosofin Anat Biletzkin luennon, joka on mielenkiintoinen ja avartava:
"Kerrataan ensin tutut “selviöt“. Järki ja tunne ovat kaksi erilaista inhimillisen kokemuksen puolta. Järki - rationaalisuuden ja logiikan veli - on objektiivista ja yleispätevää (universaalia) kun taas tunne - passioiden ja liikutusten sisar - on subjektiivista ja yksittäistä (partikulaarista). Järki ja tunne ovat vastakohtia aivan erityisessä mielessä: objektiivinen järki toimii parhaassa tapauksessa ilman tunnetta ja voimakkaat tunteet eivät puolestaan ole sidoksissa järkeen.
Kun kutsun näitä itsestäänselvyyksiksi, tarkoitan tavanomaista, intuitiivista ja pääasiassa perinteistä tapaa ymmärtää nämä kaksi termiä - järki ja tunne - ja samalla tietenkin yksinkertaistan niiden monimutkaisuutta. Näiden kahden käsitteen filosofinen tarkastelu tarkoittaa itsestäänselvyyksien kyseenalaistamista; ja kyseenalaistaminen puolestaan tarkoittaa juuri sitä, ettei niitä hyväksytä selviöiksi.
Filosofin velvollisuuksiin kuuluu esittää sellaisia kysymyksiä kuin "mitä on järki?", "mitä on rationaalisuus", "miten määrittelemme 'tunteen'?", ja tällaisten perustavaa laatua olevien kysymysten jälkeen, kun järjen ja tunteen olemusta on pohdittu (ja joidenkin tai kenen tahansa tyydytykseksi niihin on ehkä jopa vastattu), hän jatkaa esittämällä uusia kysymyksiä - järjen ja tunteen suhteesta.
Kun totesimme, että järki ja tunne ovat kaksi erilaista puolta inhimillisessä kokemuksessa, tämä ei tarkoita, että sitoutuisimme näkemykseen, jonka mukaan ne ovat toisiinsa nähden erillisiä tai vastakohtia. Itse asiassa on aivan yhtä tuttu itsestäänselvyys väittää, että "päätöksenteko ei ole koskaan täysin rationaalista; tunteet hiipivät aina mukaan..." kuin viitata niiden väliseen eroon... Itse asiassa ei ole ainoastaan muodikasta kiistellä perinteen kanssa ja asettua puoltamaan näiden välistä yhteyttä, vaan jopa luonnontieteellinen "todistusaineisto" aivojemme toiminnasta näyttää osoittavan aineellisen, konkreettisen ja biologisen järjen ja tunteen keskinäisen riippuvuuden ihmisaivoissa.
Mutta yhteydestä niiden välillä eivät ole huomauttaneet vain biologiset tieteet. Itse asiassa viimeaikaiset tutkimukset sovittelusta sodan jälkeen, näyttävät osoittavan, että sosiaalinen järjestys on riippuvainen tekniikoista, joissa emotionaaliset ja kognitiiviset alueet yhdistetään. Ja jotkut tutkijat väittävät, että tunteet edeltävät järjenkäyttöä ja että ne ovat siksi keskeisessä asemassa rationaalisessa poliittisessa arvostelukyvyssä. Tällä hetkellä on siis selvä tilaus tuoda tunteet mukaan rationaaliseen päätöksentekoon.
Mutta vaikka myöntäisimmekin niiden keskinäisen vaikutuksen, jopa mahdottomuuden erottaa niitä toisistaan todellisessa elämässä, tämän ei pitäisi estää meitä tekemästä erottelua filosofisesti eli analyyttisesti - toisin sanoen silloin kun pyrkimys on varmistua siitä, mikä täsmällisesti ottaen on järjen ja tunteen luonne - itsenäisesti ja erikseen.
Lähdenkin tämän jälkeen liikkeelle asemoimalla itseni konservatiivisesti perinteeseen, joka on pitänyt järkeä (reason) logiikan ohjaamana ja perustavanlaatuisesti erilaisena kuin tunnetta (emotion), jota puolestaan ohjaavat tuntemukset (feeling). Sen sijaan, että palaisin Descartesiin, joka esittää meille jaon mieleen (mind) ja ruumiiseen (body) ja joka nostaa esiin kysymyksen järjen ja tunteen välisestä suhteesta (ovatko ne molemmat mielessä, vai onko tunne enemmän sidoksissa ruumiiseen?), pidän parempana palata aina Platoniin asti, tuohon äärirationalistiin ja hänen kuuluisaan riitaansa sofistien, paikallisten retoriikanopettajien kanssa. Ja sen sijaan, että tarkastelisimme järjen ja tunteen eroja, puhukaamme hetken toisesta kahtiajaosta - erosta Filosofian (isolla F:llä) ja Retoriikan välillä.
Sieltä nimittäin alkaa tärkeä perinne: perinne, joka asettaa filosofian ja retoriikan eri puolille aitaa yhdessä lukuisten "luonnollisten liittolaistensa" kanssa. Tällöin filosofia on lyöttäytynyt yhteen logiikan , rationaalisen menetelmän, universalismin, objektivismin, pätevyyden ja totuuden kanssa. Retoriikan perheyhteisöön kuuluvat puolestaan tunne, relativismi, subjektivismi, taivuttelu ja mielipide. Filosofiaa pidetään rationaalisena käsiteanalyysinä; retoriikka vetoaa meidän irrationaalisiin tunteenomaisiin taipumuksiimme.
Ei olekaan yllättävää, että filosofia on kotiutunut samalle alueelle kuin luonnontiede (ja tieto ylipäätään), kun taas retoriikalle on annettu tila julkisen elämän inhimillisissä yhteyksissä, kuten politiikassa (ja oikeudenkäytössä).
Meidän (läntinen) kulttuurinen ja älyllinen perinteemme on, yleisesti ottaen, ollut jumittuneena tähän filosofian ja retoriikan väliseen jakoon jo yli kaksi tuhatta vuotta. Kaiken lisäksi tuo perinne on myös omaksunut tiettyjä tuota jakoa koskevia arvoarvostelmia ja tietynlaisen "oman puolen valitsemisen" periaatteen. Yleensä nimittäin filosofialle - joka oli rationaalisuudella ja järjellä varustettu - annettiin puhtaat pisteet, kun taas retoriikka - yhdessä tunteellisuuden ja mielipiteiden kanssa - sai hylkäävän tuomion.
Sanon "yleisesti ottaen", koska retoriikalla on kuitenkin tässä perinteessä ollut sekä huippukohtansa että aallonpohjansa. Riittää kun mainitsee sellaisia suuruuksia kuin Ciceron ja vahvoja virtauksia kuten romantiikan, jotta voi havaita, että siellä täällä filosofia on jäänyt toiselle sijalle retoriikkaan nähden. Mutta tästä huolimatta, yleensä ottaen, meidän intellektuaalisissa pyrkimyksissämme rationaalisella filosofialla on ollut yliote tunteellisesta retoriikasta.
Entä mitä voisi sanoa politiikasta? Kuuluuko politiikka rationaalisuuden vai tunteen alueelle? Aristoteles kutsui meitä - inhimillisiä olentoja - sekä poliittisiksi olennoiksi (zoon politikon) että rationaalisiksi eläimiksi (bios logicos).
Jos "politiikalla" tarkoitetaan poliittista ajattelua, tai poliittista filosofiaa, niin, mielenkiintoista kyllä, Platonin Valtiosta lähtien voimme nähdä filosofien suorittavan poliittisten termien rationaalista käsiteanalyysia. Toisin sanoen, politiikan alue, kuten mikä tahansa inhimillisen kokemuksen aihe, voidaan asettaa filosofisen kysymisen, tutkimisen, analyysin ja määrittelyn kohteeksi. Itse asiassa, jos poliittinen ajattelu voi johtaa poliittiseen tietoon ja ymmärrykseen, silloin on mahdollista puhua jopa "politiikan tieteestä" (political science). Tämä oli juuri Thomas Hobbesin pyrkimys: muotoilla filosofien poliittisista "mielipiteistä" riittävän järkeviä ja vankkoja, jotta ne voisivat ansaita "tiedon" tai "tieteen" arvonimen.
Jos poliittiset - siis filosofisesti poliittiset - näkemyksemme perustuvat luotettavaan havainnointiin ja loogiseen menetelmään, voimme tuottaa poliittisen teorian joka on yhtä luotettava kuin meidän luonnontieteelliset väitteemme. Myöhemmät hankkeet poliittisessa ajattelussa tälle vuosisadalle asti on toteutettu tavoittelemalla tällaista rationalistista asennetta politiikkaan ja esittämällä sellaisia politiikan teorioita, jotka korostavat politiikan rationalistisia, välineellisiä, määrällisiä, järkiperäisiä, mitattavissa olevia ja tieteellisiä perustekijöitä.
Tämä kaikki on kuitenkin teoriaa. Entä poliittinen käytäntö? Entä todelliset ihmiset harjoittamassa todellista politiikkaa? Toiselta puolelta perinteen aitaa - siltä puolelta, joka sulki sisälleen retoriikan yhdessä tunteen, taivuttelun, rajatun mielipiteen, ja tietysti subjektiivisten etujen kanssa - nousee jotakin, joka ei ole merkityksetöntä politiikassa.
On selvää, että poliittisiin päätöksiin, poliittisiin toimiin ja jopa poliittisiin asemiin vaikuttaa ja niitä vieläpä hallitsee retorinen diskurssi. Ja juuri tämä käytännön näkökulma väittää, että politiikka, inhimillisen käyttäytymisen ja inhimillisen keskustelun selkeästi määriteltynä areenana, on kaikkea muuta kuin rationaalista, loogista tai tieteellistä.
Miten voimme saada selkoa tästä poliittisen teorian ja poliittisen käytännön välisestä yhteensopimattomuudesta? Miten voimme liittää rationaalisuuden, jota käytetään politiikka ajateltaessa, tunteenomaiseen, jopa kiihkeään käyttäytymiseen ja asennoitumiseen, joka on tyypillistä poliittiselle kokemukselle?
Eikö teorian ja käytännön oleteta - ainakin teoriassa - vastaavan toisiaan? Eräs helppo tapa ratkaista tämä oletettu yhteensopimattomuus on se, ettei pelkästään todeta "tämä on teoriaa" ja "tuo on käytäntöä", vaan jopa laitetaan (rationaalinen tai tieteellinen) teoria selittämään (joskus irrationaalinen) käytäntö. Tällöin vallasta ja hallinnosta itsestään tulee rationaalisen analyysin kohde. Tämän esimerkiksi Hobbes tekee sanoessaan, että kuolemanpelko - selvästikin tunne - on motiivi ihmisten ensimmäiselle poliittiselle teolle, jossa he solmivat - rationaaliseen päätökseen perustuvan - yhteiskuntasopimuksen. (Itse asiassa näemme lähitulevaisuudessa, aivan kuten Hobbes oletti aikoinaan, että pelolla on kasvava merkitys politiikassa.)
Monimutkaisempi ja varmasti kiintoisampi tapa yhdistää teoria ja käytäntö on esitetty nykyaikaisissa politiikan teorioissa, joissa yritetään soveltaa poliittisen analyysin tuottamat rationaaliset oivallukset tietynlaisten poliittisten järjestelmien ja ideologioiden perusteisiin ja rakenteeseen. Tarkoitan tällä modernin demokraattisen ajattelun selkeää ja tietoista tapaa omaksua järki sellaiseksi sääteleväksi tekijäksi, joka antaa demokraattisille instituutioille niiden olemassaolon tarkoituksen. On selvää, että järki on välttämätön edellytys kyvylle osallistua hallitsemiseen - ja todellinen osallistuminen on demokraattisen hallintomuodon ydin.
Esittäkäämme asia konkreettisemmin. Tavanomainen käsitys on, että demokraattisen politiikan kehittäminen tai jopa sen ylläpitäminen tarkoittaa "tunteen pitämistä poissa".
Oikeudenmukaisuuden, universalismin, tasa-arvon, (ja vapauden?) ajatuksiin kuuluu yksiselitteisesti järjen ensisijaisuus. Näiden ajatusten oletetaan tulevan demokratian arvoiksi rationaalisen tarkastelun kautta, eikä suinkaan tunteenomaisen sitoutumisen ansiosta. Käytännön demokraattisten menetelmien tasolla (äänestäminen, parlamentarismi, lainsäädäntö jne.), tunteen katsotaan häiritsevän demokratian perustavaa olemusta yksinkertaisesti siten, että se johtaa huonoon päätöksentekoon eli liian vähäiseen harkintaan tai taipumukseen ylireagoida ja valita äärimmäisiä (tai radikaaleja) ratkaisuja. Tunteet, päästyään demokratian linnakkeisiin, voivat kukistaa demokratian itsensä houkuttelemalla kiihkoilevat enemmistöt hylkäämään rationaalisesti vakiinnutetut oikeudenmukaisuuden periaatteet ja etenemään joukkojen mielivallan ja lopulta tyrannian tietä. Itse asiassa 1900-luvun kauhut ovat olleet tällaisia tunteen ohjastamia oikkuja, joiden alkuperä on (otaksuttavasti) rationaalisissa demokraattisissa lähtökohdissa.
Meidän ei kuitenkaan tarvitse “palata“ 20. vuosisadalle. Nykyinen 21. vuosisata tarjoaa meille mitä osuvimpia ilmentymiä siitä, kuinka taistelua järjen ja tunteen välillä käydään maailmanlaajuisella näyttämöllä - ja miten rationaalisen diskurssin ja tunteenomaisen retoriikan vastakkainasettelu osallistuu jopa tämän näyttämön rakentamiseen. Tarinat ovat tuttuja kaikille, joten puhukaamme niistä filosofisesta näkökulmasta.
Olimmepa tämän kertomisen aikaan tilanteessa ennen Irakin sotaa, sodan ollessa käynnissä tai sodan jälkeen, sillä ei ole lainkaan merkitystä käsiteanalyysillemme. "Teorioita" amerikkalaisten syistä käydä sotaa on useita, ja niistä jotkut ovat hyvin perusteltuja, jotkut taas spekulatiivisempia. Teoriat vaihtelevat taloudellisista, öljyä koskevista olettamuksista arveluihin, jotka viittaavat joukkotuhoaseisiin, vallan kasvattamiseen ja - jopa - hirmuvallasta ja ihmisoikeuksista tunnettuun huoleen. Näihin teemoihin on suunnattu analyysiä, keskustelua, harkintaa ja argumentteja.
Rationaalinen analyysi, rationaalinen keskustelu, rationaalinen harkinta ja rationaalinen argumentointi ovat johtaneet, melkein kaikilla rationaalisilla tahoilla, vähintään epäilyksiin tämän sodan oikeutuksesta. Ja rationaalisista tahoista jopa ne, jotka edelleen pitävät sotaa oikeutettuna, joutuvat esittämään järkiperäisiä argumentteja, päteviä perusteluita kannalleen. Mutta katsotaanpa nyt vuorostaan tämän sodan politiikkaa ja niitä poliitikkoja, jotka sotaa julistavat. Sillä suunnalla emme näe turvautumista järkeen, vaan pikemminkin voimakasta ja hyvin ohjailtua keskittymistä tunteeseen. Vaikka toisinaan tunne, johon vedotaan, esitetään sympatiana (Irakin kansaa kohtaan), selvästi useammin se on kuitenkin pelkoa jota käytetään ja väärinkäytetään, jotta sota saataisiin suuren yleisön edessä näyttämään hyväksyttävämmältä. Pelkoa lietsotaan uuden retorisen välineen avulla, josta on tullut 21. vuosisadan iskusana - "terrorismi".
Terrorismi on määritelty juridisin sanankääntein; sitä ovat analysoineet sotilasasiantuntijat; siitä on keskusteltu akateemisilla areenoilla; sitä on esitelty kirjoissa, elokuvissa ja dokumenteissa erittäin yksityiskohtaisesti. Mutta käyttämällä sanaa “terrorismi“ ikonina, jolla lyödään pelkoa kuuntelijoiden sydämiin, on otettu lopullinen askel, jonka jälkeen kaikki rationaalinen keskustelu Irakin sodasta on muuttunut lähestulkoon sivuseikaksi. Sota terrorismia vastaan ei tarvitse rationaalisuutta.
Termin "terrorismi" kautta on mahdollista keskittyä eräässä toisessa tarinassa tarkastelemaan kiihkon (passionate), tunteen, kierrettä. Viittaan tällä Israelin harjoittamaan Palestiinalaisalueiden miehitykseen, jota on jatkunut 36 vuotta.
Omistan aiheelle vain muutaman hetken tässä esitykseni lopussa, koska se on malliesimerkki siitä, miten tunne voittaa järjen politiikassa. Rationaalinen keskustelu voi nostaa esiin koko joukon asiaan liittyviä aiheita: ryhmien väliset valtasuhteet, maanomistuksen oikeudenmukaisuuden, poliittisen hallinnon oikeudenmukaisuuden, valtion armeijan ja maanalaisten sissitaistelijoiden voimatasapainon, kostoiskujen ja vastakostoiskujen periaatteen, ihmisryhmien syrjintään perustuvan apartheid-hallinnon hyödyt ja haitat, erottelun kestämättömyyden, ihmisoikeuskysymykset.
(Rationaalinen) keskustelu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ja huomatkaa, kuten totesimme aiemmin, rationaalinen keskustelu voi omasta näkökulmastaan analysoida (muiden muassa) myös konfliktin tunteenomaisia puolia - huolellinen rationaalinen harkinta voi johtaa ratkaisuihin, joissa otetaan huomioon tunteiden vaikutus. Mutta tämä ei ole käytännön politiikan ääni Israelissa tänään. Pikemminkin retoriikan läpitunkeva ääni, joka käyttää ja väärinkäyttää terrorismin käsitteellistä ikonia, voittaa tunnepitoisen sodan, ja tämän avulla voittaa myös (ir)rationaalisen sodan. Järki, logiikka ja rationaalisuus näyttävät väistyvän tunteen tieltä, niin Israelissa kuin muilla maailman poliittisilla näyttämöillä.
Spinoza ymmärsi tämän sanoessaan, että "(ihmisten) mieliä, kaikesta huolimatta, hallitaan rakkaudella ja anteliaisuudella". Lisäisin tähän, että sitäkin enemmän ihmisten mieliä hallitaan pelolla.
Henkilökohtaisena lopetuksena:
Olen opettanut "Johdatus logiikkaan" -kurssia Tel Avivin yliopistossa yli kaksikymmentä vuotta. Opetan totuudesta ja epätotuudesta, premisseistä ja päätelmistä, todistelusta ja pätevyydestä - tavanomaisista aiheista, jotka kuuluvat mihin tahansa logiikan kurssiin. Pyydän opiskelijoita arvioimaan perusteluja ja tarkistamaan päätelmien pätevyyden. Esitän esimerkkejä loogisista ja epäloogisista väittämistä eri kirjallisuuslähteissä Gulliverin Matkoista Liisa Ihmemaassa-kirjaan, tai Platonista Wittgensteiniin. En mainitse politiikkaa tai puhu siitä - tämähän on logiikan kurssi. Kuitenkin säännönmukaisesti, jossakin vaiheessa lukukautta, joku opiskelija nostaa kätensä kysyäkseen "mitä käyttöä tällä on?" tai "miten tästä on meille hyötyä?" Säännönmukaisesti vastaan heille: jos kaikki Israelissa joutuisivat opiskelemaan, logiikkaa me ehkä vetäytyisimme miehitetyiltä alueilta hiukan aikaisemmin...
"
(Suomennos Heikki Suominen & Tuukka Tomperi)
"Kerrataan ensin tutut “selviöt“. Järki ja tunne ovat kaksi erilaista inhimillisen kokemuksen puolta. Järki - rationaalisuuden ja logiikan veli - on objektiivista ja yleispätevää (universaalia) kun taas tunne - passioiden ja liikutusten sisar - on subjektiivista ja yksittäistä (partikulaarista). Järki ja tunne ovat vastakohtia aivan erityisessä mielessä: objektiivinen järki toimii parhaassa tapauksessa ilman tunnetta ja voimakkaat tunteet eivät puolestaan ole sidoksissa järkeen.
Kun kutsun näitä itsestäänselvyyksiksi, tarkoitan tavanomaista, intuitiivista ja pääasiassa perinteistä tapaa ymmärtää nämä kaksi termiä - järki ja tunne - ja samalla tietenkin yksinkertaistan niiden monimutkaisuutta. Näiden kahden käsitteen filosofinen tarkastelu tarkoittaa itsestäänselvyyksien kyseenalaistamista; ja kyseenalaistaminen puolestaan tarkoittaa juuri sitä, ettei niitä hyväksytä selviöiksi.
Filosofin velvollisuuksiin kuuluu esittää sellaisia kysymyksiä kuin "mitä on järki?", "mitä on rationaalisuus", "miten määrittelemme 'tunteen'?", ja tällaisten perustavaa laatua olevien kysymysten jälkeen, kun järjen ja tunteen olemusta on pohdittu (ja joidenkin tai kenen tahansa tyydytykseksi niihin on ehkä jopa vastattu), hän jatkaa esittämällä uusia kysymyksiä - järjen ja tunteen suhteesta.
Kun totesimme, että järki ja tunne ovat kaksi erilaista puolta inhimillisessä kokemuksessa, tämä ei tarkoita, että sitoutuisimme näkemykseen, jonka mukaan ne ovat toisiinsa nähden erillisiä tai vastakohtia. Itse asiassa on aivan yhtä tuttu itsestäänselvyys väittää, että "päätöksenteko ei ole koskaan täysin rationaalista; tunteet hiipivät aina mukaan..." kuin viitata niiden väliseen eroon... Itse asiassa ei ole ainoastaan muodikasta kiistellä perinteen kanssa ja asettua puoltamaan näiden välistä yhteyttä, vaan jopa luonnontieteellinen "todistusaineisto" aivojemme toiminnasta näyttää osoittavan aineellisen, konkreettisen ja biologisen järjen ja tunteen keskinäisen riippuvuuden ihmisaivoissa.
Mutta yhteydestä niiden välillä eivät ole huomauttaneet vain biologiset tieteet. Itse asiassa viimeaikaiset tutkimukset sovittelusta sodan jälkeen, näyttävät osoittavan, että sosiaalinen järjestys on riippuvainen tekniikoista, joissa emotionaaliset ja kognitiiviset alueet yhdistetään. Ja jotkut tutkijat väittävät, että tunteet edeltävät järjenkäyttöä ja että ne ovat siksi keskeisessä asemassa rationaalisessa poliittisessa arvostelukyvyssä. Tällä hetkellä on siis selvä tilaus tuoda tunteet mukaan rationaaliseen päätöksentekoon.
Mutta vaikka myöntäisimmekin niiden keskinäisen vaikutuksen, jopa mahdottomuuden erottaa niitä toisistaan todellisessa elämässä, tämän ei pitäisi estää meitä tekemästä erottelua filosofisesti eli analyyttisesti - toisin sanoen silloin kun pyrkimys on varmistua siitä, mikä täsmällisesti ottaen on järjen ja tunteen luonne - itsenäisesti ja erikseen.
Lähdenkin tämän jälkeen liikkeelle asemoimalla itseni konservatiivisesti perinteeseen, joka on pitänyt järkeä (reason) logiikan ohjaamana ja perustavanlaatuisesti erilaisena kuin tunnetta (emotion), jota puolestaan ohjaavat tuntemukset (feeling). Sen sijaan, että palaisin Descartesiin, joka esittää meille jaon mieleen (mind) ja ruumiiseen (body) ja joka nostaa esiin kysymyksen järjen ja tunteen välisestä suhteesta (ovatko ne molemmat mielessä, vai onko tunne enemmän sidoksissa ruumiiseen?), pidän parempana palata aina Platoniin asti, tuohon äärirationalistiin ja hänen kuuluisaan riitaansa sofistien, paikallisten retoriikanopettajien kanssa. Ja sen sijaan, että tarkastelisimme järjen ja tunteen eroja, puhukaamme hetken toisesta kahtiajaosta - erosta Filosofian (isolla F:llä) ja Retoriikan välillä.
Sieltä nimittäin alkaa tärkeä perinne: perinne, joka asettaa filosofian ja retoriikan eri puolille aitaa yhdessä lukuisten "luonnollisten liittolaistensa" kanssa. Tällöin filosofia on lyöttäytynyt yhteen logiikan , rationaalisen menetelmän, universalismin, objektivismin, pätevyyden ja totuuden kanssa. Retoriikan perheyhteisöön kuuluvat puolestaan tunne, relativismi, subjektivismi, taivuttelu ja mielipide. Filosofiaa pidetään rationaalisena käsiteanalyysinä; retoriikka vetoaa meidän irrationaalisiin tunteenomaisiin taipumuksiimme.
Ei olekaan yllättävää, että filosofia on kotiutunut samalle alueelle kuin luonnontiede (ja tieto ylipäätään), kun taas retoriikalle on annettu tila julkisen elämän inhimillisissä yhteyksissä, kuten politiikassa (ja oikeudenkäytössä).
Meidän (läntinen) kulttuurinen ja älyllinen perinteemme on, yleisesti ottaen, ollut jumittuneena tähän filosofian ja retoriikan väliseen jakoon jo yli kaksi tuhatta vuotta. Kaiken lisäksi tuo perinne on myös omaksunut tiettyjä tuota jakoa koskevia arvoarvostelmia ja tietynlaisen "oman puolen valitsemisen" periaatteen. Yleensä nimittäin filosofialle - joka oli rationaalisuudella ja järjellä varustettu - annettiin puhtaat pisteet, kun taas retoriikka - yhdessä tunteellisuuden ja mielipiteiden kanssa - sai hylkäävän tuomion.
Sanon "yleisesti ottaen", koska retoriikalla on kuitenkin tässä perinteessä ollut sekä huippukohtansa että aallonpohjansa. Riittää kun mainitsee sellaisia suuruuksia kuin Ciceron ja vahvoja virtauksia kuten romantiikan, jotta voi havaita, että siellä täällä filosofia on jäänyt toiselle sijalle retoriikkaan nähden. Mutta tästä huolimatta, yleensä ottaen, meidän intellektuaalisissa pyrkimyksissämme rationaalisella filosofialla on ollut yliote tunteellisesta retoriikasta.
Entä mitä voisi sanoa politiikasta? Kuuluuko politiikka rationaalisuuden vai tunteen alueelle? Aristoteles kutsui meitä - inhimillisiä olentoja - sekä poliittisiksi olennoiksi (zoon politikon) että rationaalisiksi eläimiksi (bios logicos).
Jos "politiikalla" tarkoitetaan poliittista ajattelua, tai poliittista filosofiaa, niin, mielenkiintoista kyllä, Platonin Valtiosta lähtien voimme nähdä filosofien suorittavan poliittisten termien rationaalista käsiteanalyysia. Toisin sanoen, politiikan alue, kuten mikä tahansa inhimillisen kokemuksen aihe, voidaan asettaa filosofisen kysymisen, tutkimisen, analyysin ja määrittelyn kohteeksi. Itse asiassa, jos poliittinen ajattelu voi johtaa poliittiseen tietoon ja ymmärrykseen, silloin on mahdollista puhua jopa "politiikan tieteestä" (political science). Tämä oli juuri Thomas Hobbesin pyrkimys: muotoilla filosofien poliittisista "mielipiteistä" riittävän järkeviä ja vankkoja, jotta ne voisivat ansaita "tiedon" tai "tieteen" arvonimen.
Jos poliittiset - siis filosofisesti poliittiset - näkemyksemme perustuvat luotettavaan havainnointiin ja loogiseen menetelmään, voimme tuottaa poliittisen teorian joka on yhtä luotettava kuin meidän luonnontieteelliset väitteemme. Myöhemmät hankkeet poliittisessa ajattelussa tälle vuosisadalle asti on toteutettu tavoittelemalla tällaista rationalistista asennetta politiikkaan ja esittämällä sellaisia politiikan teorioita, jotka korostavat politiikan rationalistisia, välineellisiä, määrällisiä, järkiperäisiä, mitattavissa olevia ja tieteellisiä perustekijöitä.
Tämä kaikki on kuitenkin teoriaa. Entä poliittinen käytäntö? Entä todelliset ihmiset harjoittamassa todellista politiikkaa? Toiselta puolelta perinteen aitaa - siltä puolelta, joka sulki sisälleen retoriikan yhdessä tunteen, taivuttelun, rajatun mielipiteen, ja tietysti subjektiivisten etujen kanssa - nousee jotakin, joka ei ole merkityksetöntä politiikassa.
On selvää, että poliittisiin päätöksiin, poliittisiin toimiin ja jopa poliittisiin asemiin vaikuttaa ja niitä vieläpä hallitsee retorinen diskurssi. Ja juuri tämä käytännön näkökulma väittää, että politiikka, inhimillisen käyttäytymisen ja inhimillisen keskustelun selkeästi määriteltynä areenana, on kaikkea muuta kuin rationaalista, loogista tai tieteellistä.
Miten voimme saada selkoa tästä poliittisen teorian ja poliittisen käytännön välisestä yhteensopimattomuudesta? Miten voimme liittää rationaalisuuden, jota käytetään politiikka ajateltaessa, tunteenomaiseen, jopa kiihkeään käyttäytymiseen ja asennoitumiseen, joka on tyypillistä poliittiselle kokemukselle?
Eikö teorian ja käytännön oleteta - ainakin teoriassa - vastaavan toisiaan? Eräs helppo tapa ratkaista tämä oletettu yhteensopimattomuus on se, ettei pelkästään todeta "tämä on teoriaa" ja "tuo on käytäntöä", vaan jopa laitetaan (rationaalinen tai tieteellinen) teoria selittämään (joskus irrationaalinen) käytäntö. Tällöin vallasta ja hallinnosta itsestään tulee rationaalisen analyysin kohde. Tämän esimerkiksi Hobbes tekee sanoessaan, että kuolemanpelko - selvästikin tunne - on motiivi ihmisten ensimmäiselle poliittiselle teolle, jossa he solmivat - rationaaliseen päätökseen perustuvan - yhteiskuntasopimuksen. (Itse asiassa näemme lähitulevaisuudessa, aivan kuten Hobbes oletti aikoinaan, että pelolla on kasvava merkitys politiikassa.)
Monimutkaisempi ja varmasti kiintoisampi tapa yhdistää teoria ja käytäntö on esitetty nykyaikaisissa politiikan teorioissa, joissa yritetään soveltaa poliittisen analyysin tuottamat rationaaliset oivallukset tietynlaisten poliittisten järjestelmien ja ideologioiden perusteisiin ja rakenteeseen. Tarkoitan tällä modernin demokraattisen ajattelun selkeää ja tietoista tapaa omaksua järki sellaiseksi sääteleväksi tekijäksi, joka antaa demokraattisille instituutioille niiden olemassaolon tarkoituksen. On selvää, että järki on välttämätön edellytys kyvylle osallistua hallitsemiseen - ja todellinen osallistuminen on demokraattisen hallintomuodon ydin.
Esittäkäämme asia konkreettisemmin. Tavanomainen käsitys on, että demokraattisen politiikan kehittäminen tai jopa sen ylläpitäminen tarkoittaa "tunteen pitämistä poissa".
Oikeudenmukaisuuden, universalismin, tasa-arvon, (ja vapauden?) ajatuksiin kuuluu yksiselitteisesti järjen ensisijaisuus. Näiden ajatusten oletetaan tulevan demokratian arvoiksi rationaalisen tarkastelun kautta, eikä suinkaan tunteenomaisen sitoutumisen ansiosta. Käytännön demokraattisten menetelmien tasolla (äänestäminen, parlamentarismi, lainsäädäntö jne.), tunteen katsotaan häiritsevän demokratian perustavaa olemusta yksinkertaisesti siten, että se johtaa huonoon päätöksentekoon eli liian vähäiseen harkintaan tai taipumukseen ylireagoida ja valita äärimmäisiä (tai radikaaleja) ratkaisuja. Tunteet, päästyään demokratian linnakkeisiin, voivat kukistaa demokratian itsensä houkuttelemalla kiihkoilevat enemmistöt hylkäämään rationaalisesti vakiinnutetut oikeudenmukaisuuden periaatteet ja etenemään joukkojen mielivallan ja lopulta tyrannian tietä. Itse asiassa 1900-luvun kauhut ovat olleet tällaisia tunteen ohjastamia oikkuja, joiden alkuperä on (otaksuttavasti) rationaalisissa demokraattisissa lähtökohdissa.
Meidän ei kuitenkaan tarvitse “palata“ 20. vuosisadalle. Nykyinen 21. vuosisata tarjoaa meille mitä osuvimpia ilmentymiä siitä, kuinka taistelua järjen ja tunteen välillä käydään maailmanlaajuisella näyttämöllä - ja miten rationaalisen diskurssin ja tunteenomaisen retoriikan vastakkainasettelu osallistuu jopa tämän näyttämön rakentamiseen. Tarinat ovat tuttuja kaikille, joten puhukaamme niistä filosofisesta näkökulmasta.
Olimmepa tämän kertomisen aikaan tilanteessa ennen Irakin sotaa, sodan ollessa käynnissä tai sodan jälkeen, sillä ei ole lainkaan merkitystä käsiteanalyysillemme. "Teorioita" amerikkalaisten syistä käydä sotaa on useita, ja niistä jotkut ovat hyvin perusteltuja, jotkut taas spekulatiivisempia. Teoriat vaihtelevat taloudellisista, öljyä koskevista olettamuksista arveluihin, jotka viittaavat joukkotuhoaseisiin, vallan kasvattamiseen ja - jopa - hirmuvallasta ja ihmisoikeuksista tunnettuun huoleen. Näihin teemoihin on suunnattu analyysiä, keskustelua, harkintaa ja argumentteja.
Rationaalinen analyysi, rationaalinen keskustelu, rationaalinen harkinta ja rationaalinen argumentointi ovat johtaneet, melkein kaikilla rationaalisilla tahoilla, vähintään epäilyksiin tämän sodan oikeutuksesta. Ja rationaalisista tahoista jopa ne, jotka edelleen pitävät sotaa oikeutettuna, joutuvat esittämään järkiperäisiä argumentteja, päteviä perusteluita kannalleen. Mutta katsotaanpa nyt vuorostaan tämän sodan politiikkaa ja niitä poliitikkoja, jotka sotaa julistavat. Sillä suunnalla emme näe turvautumista järkeen, vaan pikemminkin voimakasta ja hyvin ohjailtua keskittymistä tunteeseen. Vaikka toisinaan tunne, johon vedotaan, esitetään sympatiana (Irakin kansaa kohtaan), selvästi useammin se on kuitenkin pelkoa jota käytetään ja väärinkäytetään, jotta sota saataisiin suuren yleisön edessä näyttämään hyväksyttävämmältä. Pelkoa lietsotaan uuden retorisen välineen avulla, josta on tullut 21. vuosisadan iskusana - "terrorismi".
Terrorismi on määritelty juridisin sanankääntein; sitä ovat analysoineet sotilasasiantuntijat; siitä on keskusteltu akateemisilla areenoilla; sitä on esitelty kirjoissa, elokuvissa ja dokumenteissa erittäin yksityiskohtaisesti. Mutta käyttämällä sanaa “terrorismi“ ikonina, jolla lyödään pelkoa kuuntelijoiden sydämiin, on otettu lopullinen askel, jonka jälkeen kaikki rationaalinen keskustelu Irakin sodasta on muuttunut lähestulkoon sivuseikaksi. Sota terrorismia vastaan ei tarvitse rationaalisuutta.
Termin "terrorismi" kautta on mahdollista keskittyä eräässä toisessa tarinassa tarkastelemaan kiihkon (passionate), tunteen, kierrettä. Viittaan tällä Israelin harjoittamaan Palestiinalaisalueiden miehitykseen, jota on jatkunut 36 vuotta.
Omistan aiheelle vain muutaman hetken tässä esitykseni lopussa, koska se on malliesimerkki siitä, miten tunne voittaa järjen politiikassa. Rationaalinen keskustelu voi nostaa esiin koko joukon asiaan liittyviä aiheita: ryhmien väliset valtasuhteet, maanomistuksen oikeudenmukaisuuden, poliittisen hallinnon oikeudenmukaisuuden, valtion armeijan ja maanalaisten sissitaistelijoiden voimatasapainon, kostoiskujen ja vastakostoiskujen periaatteen, ihmisryhmien syrjintään perustuvan apartheid-hallinnon hyödyt ja haitat, erottelun kestämättömyyden, ihmisoikeuskysymykset.
(Rationaalinen) keskustelu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Ja huomatkaa, kuten totesimme aiemmin, rationaalinen keskustelu voi omasta näkökulmastaan analysoida (muiden muassa) myös konfliktin tunteenomaisia puolia - huolellinen rationaalinen harkinta voi johtaa ratkaisuihin, joissa otetaan huomioon tunteiden vaikutus. Mutta tämä ei ole käytännön politiikan ääni Israelissa tänään. Pikemminkin retoriikan läpitunkeva ääni, joka käyttää ja väärinkäyttää terrorismin käsitteellistä ikonia, voittaa tunnepitoisen sodan, ja tämän avulla voittaa myös (ir)rationaalisen sodan. Järki, logiikka ja rationaalisuus näyttävät väistyvän tunteen tieltä, niin Israelissa kuin muilla maailman poliittisilla näyttämöillä.
Spinoza ymmärsi tämän sanoessaan, että "(ihmisten) mieliä, kaikesta huolimatta, hallitaan rakkaudella ja anteliaisuudella". Lisäisin tähän, että sitäkin enemmän ihmisten mieliä hallitaan pelolla.
Henkilökohtaisena lopetuksena:
Olen opettanut "Johdatus logiikkaan" -kurssia Tel Avivin yliopistossa yli kaksikymmentä vuotta. Opetan totuudesta ja epätotuudesta, premisseistä ja päätelmistä, todistelusta ja pätevyydestä - tavanomaisista aiheista, jotka kuuluvat mihin tahansa logiikan kurssiin. Pyydän opiskelijoita arvioimaan perusteluja ja tarkistamaan päätelmien pätevyyden. Esitän esimerkkejä loogisista ja epäloogisista väittämistä eri kirjallisuuslähteissä Gulliverin Matkoista Liisa Ihmemaassa-kirjaan, tai Platonista Wittgensteiniin. En mainitse politiikkaa tai puhu siitä - tämähän on logiikan kurssi. Kuitenkin säännönmukaisesti, jossakin vaiheessa lukukautta, joku opiskelija nostaa kätensä kysyäkseen "mitä käyttöä tällä on?" tai "miten tästä on meille hyötyä?" Säännönmukaisesti vastaan heille: jos kaikki Israelissa joutuisivat opiskelemaan, logiikkaa me ehkä vetäytyisimme miehitetyiltä alueilta hiukan aikaisemmin...
"
(Suomennos Heikki Suominen & Tuukka Tomperi)
3.2.2009
Mullholland Drive
David Lynchin ohjaamat filmit ovat jostain syystä vieneet miehen kuten Durasin tekstit viime syksynä.
Lynchin filmit ovat kuin samoilla lavasteilla tehtyjä, samoja värisävyjä toistavia, ja niin yllättäviä. Kun vertaa Inland Empirea ja Blue Velvettiä ja Mullholland Drivea, ei voi erehtyä tekijästä. Mystistä, koskettavaa, kiehtovaa - alitajuista?
1.2.2009
Make uppia - tuskin Pin-
Vaihdoin vähän ulkonäköö - päivitin. Aattelen, että tämmönen monimuotosuus vastaa Blogin sisältöäkin - Itkupillin ja Elegian tuotantoa - toksia teille:)
Ps. Pyöritin ja pyöritin erilaisia Itkupillin ja Elegian malleja, jotka olivat - ovat - laadukkaita, mutta päädyin atsteekkisen (!) tyyliin toistaiseksi. Kuhan katellaan...:)
Ps. Pyöritin ja pyöritin erilaisia Itkupillin ja Elegian malleja, jotka olivat - ovat - laadukkaita, mutta päädyin atsteekkisen (!) tyyliin toistaiseksi. Kuhan katellaan...:)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)