Olin eilen hautajaisissa. Siunaustilaisuudessa kuuntelin papin puhetta sillä korvalla. Raamatullisen kielen metaforisuus oli ensi kertaa live-testissä. Hiukan banaali tapa suhtautua tilaisuuteen. Mutta minua todella kiinnosti uskonnollisen puheen sisältö. Hämeen-Anttilan kirjan luettuani pariinkin kertaan, minulle uusi näkökulma uskonnolliseen kieleen kiinnosti kovasti. Jos pyhät kirjoitukset ja uskonnon rituaalit olisi nähtävä pikemmin metaforan luonteisina - ei niinkään järjelle alisteisina, mahdollisti reaalitodellisuus raadollisesti uuden tulokulman havainnoinnin.
Moniko saattoväestä kuunteli siunauspuhetta välineenä - ikäänkuin apuneuvona uskoon ja toivoon? Moniko kirjaimellisena totuutena? Moniko jätti kuuntelematta. Rohkenen ainakin väittää kuunnelleeni hyvin tarkasti papin puheen?
Puhuiko pappi ymmärtäen viestinsä kirjaimellisena totena, vai puhuiko hän vain 'lohdun sanoja'?
Mitä hän tarkoitti lainauksilla "kolmiyhteys ...viimeisenä päivänä herättäminen...Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi"? Oliko vainajalla nyt "Herran kirkkaus ympärillään"?
Adressien tekstit olivat ehkä vieläkin enemmän kirjaimellisesti otettavan tuntuisia.
Kaikkineen tilaisuus oli minulle jotenkin jopa hämmentävä. Kuka uskoi oikein? Hämeen-Anttilan mukaan oikea usko on aina henkilökohtainen, ei muiden arvioitavissa. Uskoivatko kaikki? Uskoiko kukaan?
Hautajaisiin liittyvä suru pohditutti niinikään. Olen aiemminkin ajatellut, että tunteen - tässä surun - kokeminen on jotain ihmisen perustarpeisiin liittyvää. Suru on yhtä keskeistä kuin ilo. Jopa niin, että ihminen kaipaa suremisen hetkiä, kuten kaipaa ilonkin hetkiä. Suru on siis hyvästä.
Yksin jäänyttä iäkästä aviopuolisoa (miestä) ajattelen suurella myötätunnolla. Hiljaisuus - syvä hiljaisuus - laskeutuu juhlan päätyttyä.
