Sarasvatin Hiekkaa

Luin hitaana hämäläisenä vasta viime viikolla Risto Isomäen "Sarasvatin Hiekkaa". Näyttää olevan Tampereella lainassa jatkuvasti, ehdin kuitenkin lähikirjastoon katsottuani netistä kirjan löytyvän hyllystä.

Minusta kirja oli hyvä, erittäin hyvä! Se oliko teos kaunokirjallisesti sujuvinta mahdollista kieltä, tai oliko
tekstissä jotain asiavirheitä, ei ollut minusta kiinnostavaa. Uskon pääpointin olleen kuitenkin ilmaston muutoksen seurausten kuvailussa, ihmisen elintavan tuottamassa katastrofissa - tämä oli asia, joka minua vakavasti puhutteli.

Ruukinmatruuna toteaa, että Isomäen kirja on niin täynnä asiavirheitä, että se menee kyllä Tolkienin kanssa samaan luokkaan! Rautarouvaa tuntuu kiinnostavan enemmän
Sun Tzun kiinalaiset sotataidot kuin mikään muu.
(Kerro, mitä luet, kerron millainen olet - amis!)

Olen lukenut muitakin - pikemminkin joitakin oikeita arvioitakin - ko. kirjasta. Liki kaikissa - tai yllättävän monessa - arvioinnin painopiste on teoksen kieliasussa, ei sen sanomassa. Nämä kaunokirjalliset painotukset ovat kuitenkin mielestäni kovin marginaalissa kirjan painopisteen osalta, joka on hyvin yleissivistävää ja tiedollisesti pelottavankin kiinnostavaa luettavaa, ja pysäyttää pohtimaan 'show must go on'- elämäntapaamme.

En lähde analysoimaan kirjan sisältöä - sitä on tehty riittävästi - totean vaan, että toivon matruunan olevan oikeassa, mutta pelkään rouvan jälleen vain innostuneen omasta äänestään - syvällä valimon kuumuudessa - laadusta piittaamatta; käsiala 9,5.